Kerrotaan, että hän eli majassa mitä yksinkertaisimmassa ja vaatimattomimmassa; ei siinä ollut eikä se tarvinnut säppiä minkäänlaista, sillä sisällä ei ollut muita varusteita kuin lamppu ja kehno olkivuode, jolla hän nukkui. Tästä lampusta kerrottiin entisaikaan tarina, johon hän itse viittaa. Hänelle harvinaisena ylellisyystavarana oli Epiktetos hankkinut pienen rautalampun, joka paloi hänen kotijumaltensa edessä. Se oli hänen ainoa omaisuutensa, ja sen vei varas. "Kylläpä hän koreasti pettyy toistamiseen tullessaan", huomautti levollisesti Epiktetos, "sillä tapaapahan hän savilampun vain seuraavalla kerralla." Hänen kuoltuansa tuon savilampun osti 3.000 drakmalla joku aito sankarten palvoja. "Ostaja toivoi", sanoo satiirinen Lukianos, "että jos hän illalla luki filosofiaa tämän lampun valossa, hän käden käänteessä saisi unissa sen ihmeellisen vanhan miehen viisauden, joka kerta oli sen omistanut."

Mutta hänen suuresta köyhyydestään huolimatta ei pidä olettaa, että Epiktetoksen elämässä olisi ollut jotakin kiihkoilevaa tai pöyhisteleväistä. Päinvastoin, hänen kirjoituksensa ovat täynnä ohjeita siitä, mitenkä filosoofin tulee viettää luonnonomaista elämää. Hän ennustelee oppilailleen, että he saavat kokea paljon naurua ja ivaa. Eivät ainoastaan Rooman katupojat tuntuneet katsovan filosoofia mainioksi pilan esineeksi ja pitävän hänen liikkeittensä matkimista ja hänen partansa nykimistä erinomaisen hauskana leikkinä, vaan vieläpä paljon arvokkaammatkin ihmiset ampuivat häntä pilkkanuolillaan. "Jos", sanoo Epiktetos, "tahdot tietää, millä silmällä roomalaiset katsovat filosoofeja, niin kuuntele. Mælius, jolla oli paras filosoofinen maine heidän parissaan, kerta minun ollessani läsnä sattui raivostumaan väkeensä ja huudahti, ikäänkuin olisi kokenut sietämättömän vääryyden: 'En voi kestää sitä; te tapatte minut; mitä, olenko minä mielestänne niinkuin tuo?' minuun viitaten", ilmeisesti ikäänkuin Epiktetos olisi ollut pelkkä vaivainen mato. Ja toisekseen hän sanoo Ojennusnuorassaan: "Jos rakastat viisautta, varustaudu tuotapikaa siihen, että monet sinua nauravat ja ilkkuvat ja sanovat, että äkkiäpä meille tuli tietoviisas, sekä kysyvät: mistä meille tämä ylväs silmänimanne? Mutta älä sinä ylvästele, vaan pidä mikä mielestäsi näyttää parhaalta ikäänkuin Jumalan järjestämänä siihen asemaan." Ja pienessä tutkielmassaan Ihailun pyyteestä hän varoittaa filosoofia "käymästä juuri kuin korennon niellyt" tahi hävittämästä kiitosta noilta suurilta joukoilta, joiden hän katsoo vaipuneen erehdyksiinsä. Sillä kaikkea rehentelyä ja vaateliaisuutta ja teeskentelyä ja farisealaisuutta ja kerskailua ja pelkkää hedelmätöntä kirjanoppineisuutta hän näyttää todella ja syvästi halveksineen. Sen sijaan hän mielellään kehoittaa elämään yksinkertaisesti, käyttäytymään kohteliaasti ja haastelemaan maltillisesti. Virkistävää myöskin on saada tietää, että hän, jäyhällä ja miehekkäällä terveellä järjellä, kerrassaan tuomitsi tuon ulkonaisen esiintymisen eläimellisen karkeuden ja vastenmielisen, harhahenkisen huolimattomuuden, joka oli ominaista monellekin kyynillisen koulukunnan johtomiehelle. Hän vaatii nimenomaan, että kyynikon tulee olla tahdikas ja miellyttävä mies; ja melkeinpä tuntuu hänen sanoissaan suuttumuksen väreet, kun hän velvoittaa erästä oppilasta huolellisesti pitämään itsensä siistinä. Tässä suhteessa ystävämme erakot eivät olisi täydelleen tyydyttäneet häntä, vaikka hän mahdollisesti olisi antanut anteeksi heille sen syyn nojalla, että he asuivat autioissa erämaissa, koskapa hän neuvoo niitä, jotka laiminlyövät ruumiinsa velvollisuudenmukaisen hoidon, elämään "joko erämaassa tahi yksinäisyydessä".

Elämänsä loppupuolella Epiktetos lisäsi talouttaan ottamalla palvelijattareksi vanhan vaimon. Syy, miksi hän tämän teki, ilmaisee milteipä kristillistä luonteen lempeyttä. Seuraten pakanamaailmassa vallitsevaa sydämetöntä lasten tappamistapaa muuan henkilö, jonka Epiktetos tunsi, jätti vastasyntyneen poikansa heitteelle, surman omaksi. Säälistä ja pelastaakseen sen hengen Epiktetos otti lapsen luokseen, ja sen tarpeita tyydyttämään oli nyt naisen apu välttämätön. Tuollainen hellyys ja itsensäkieltäminen olivat sitäkin ihailtavammat, kun stoalaisten oppi piti sääliä, samoinkuin kaikkia muita syviä tunteita, pikemmin paheena kuin hyveenä. Tässä suhteessa kumminkin sekä Seneca että Epiktetos ja vieläkin suuremmassa määrässä Marcus Aurelius olivat kunniakkaasti uskottomia sille tylylle koululle, johon tunnustivat kuuluvansa. Mielihyvin me näemme, että muuan Epiktetoksen tutkielmista oli nimeltään Lempeys ja pitkämielisyys syntisiä kohtaan; ja muutenkin hän lakkaamatta kehoittaa pitkämielisyyteen toisia tuomittaessa. Eräässä Katkelmassaan hän kertoo seuraavan tarinan: Muuan henkilö tapasi kerran haaksirikkoutuneen ja melkein kuoleman kielissä makaavan merirosvon; hänen tuli miestä sääli, hän vei hänet kotiinsa, antoi hänelle vaatteet ja varusti hänet kaikilla elämän tarpeilla. Joku moitti häntä siitä, että hän teki hyvää rosvolle, mutta hän vastasi: "en ole kunnioittanut tätä miestä, vaan ihmisyyttä hänessä".

Vain yksi tapaus tämän lisäksi tunnetaan Epiktetoksen elämästä. Vespasianuksen nuorempi poika Domitianus seurasi paljon jalompaa veljeänsä keisari Titusta; ja hänen hallituskautensa aikana annettiin määräys, joka karkoitti kaikki filosoofit Italiasta. Eikä Epiktetos säästynyt tältä väärältä ja mielettömältä toimenpiteeltä. Että hän kantoi sen tyynesti, sen voi päättää siitä hyväksymisestä, millä hän kertoo jutun Agrippinuksesta, joka jatkoi tavallista toimiskeluaan sillä aikaa kun hänen asiansa oli senaatissa esillä, ja kun hän palatessaan kylvystä sai tietää, että hänet oli tuomittu, hän levollisesti kysyi: "Kuolemaanko vai maanpakoon?" "Maanpakoon", sanoi lähetti. "Onko omaisuuteni takavarikoitu?" "Ei." "Hyvä, lähdetäänpä siis tästä Ariciaan" (noin kolmen peninkulman päähän Roomasta) "ja syödään puolinen siellä."

Roomassa oli muuan filosoofien lahko, joitten ulkonainen tunnus ja ainoa erikoisuuden merkki oli heidän pitkä partansa; ja kun Domitianuksen käsky julistettiin, nämä herrat tyytyivät ajamaan partansa. Tähän Epiktetos viittaa toisessa Tutkielmassaan: "Tule, Epiktetos, ajahan partasi", kuvittelee hän jonkun sanovan hänelle. "Koska olen filosoofi, en tahdo", vastaa hän. "Sittenpä vienkin pääsi." "Vie kaikin mokomin, jos siitä lähtee sinulle jotakin hyvää."

Hän meni Nikopoliin, erääseen Epiruksen kaupunkiin, jonka Augustus oli perustanut Actiumin luona saamansa voiton muistoksi. Epätietoista on, kävikö hän enää koskaan Roomassa, mutta sittenkin luultavasti kyllä, sillä me tiedämme, että hän oli monen etevän filosoofin ja valtiomiehen ystäviä, vieläpä että itse keisari Hadrianus kunnioitti ja piti häntä arvossa. Hänen sanotaan eläneen varsin vanhaksi, ympärillänsä uskollisia ja hartaita oppilaita, ja kuolleen yhtä jalon yksinkertaisesti kuin oli elänytkin. Hänen kuolinvuotensa on yhtä vähän tunnettu kuin syntymänsäkin. Jälellä ei nyt muuta ole kuin niitten ajatusten esittäminen, jotka, niin köyhä kuin hän olikin ja ylenkatsottu ja orja, kuitenkin tekivät hänet "kuolemattomille kalliiksi".

4 Luku.

EPIKTETOKSEN OJENNUSNUORA JA KATKELMAT.

Melkein varmaa on, että Epiktetos ei koskaan panettanut kirjallisesti muistiin opinkappaleitaan. Suuren esikuvansa Sokrateen lailla hän tyytyi suulliseen opetukseen, ja pääosan siitä, mikä on säilynyt meille hänen nimellään, muodostavat Tutkielmat, jotka meille hänen oppilaansa Arrianos on jäljentänyt. Arrianoksen kunnianhimo oli "olla Epiktetokselle sitä, mitä Xenofon oli Sokrateelle", se on jättää jälkimaailmalle jalo ja luotettava kuva mestarinsa elämästä ja opista. Tässä mielessä hän kirjoitti neljä kirjaa Epiktetoksesta — elämäkerran, joka nyt kovaksi onneksi on kadonnut; kokoelman keskusteluja eli "pöytäpuheita", joka niinikään on kadonnut; ja kaksi meille säilynyttä kirjaa nim. Tutkielmia ja Ojennusnuora. Näistä kahdesta verrattomasta kirjasta ja monestakin erillisestä katkelmasta me saatamme päätellä, mikä oli stoalaisuuden käytännöllinen siveysoppi, hurskaan ja vilpittömän orjan esittämänä.

Ojennusnuora on jonkinlainen Epiktetoksen eetillisten periaatteiden lyhyt luonnos. Samat periaatteet, seikkaperäisemmin vain ja monilla esimerkeillä varustettuina esitetään myös Tutkielmissa. Molemmat kirjat olivat niin suosittuja, että Arrianos vasta niitten kautta tuli yleisesti tunnetuksi ja viimein erittäin kunnioitetuksi ja arvossapidetyksi. Ojennusnuora muodostui vanhalle ajalle siksi, mitä Tuomas Kempiläisen Imitatio Christi (Kristuksen seuraamisesta) oli myöhemmille ajoille ja mitä Woodheadin Whole Duty of Man (Ihmisen koko velvollisuus) tai Wilberforcen Practical View of Christianity (Kristinuskon käytännöllinen tarkoitus) on ollut laajoille piireille aikamme Englannissa. Se oli selvä, suppea ja käytännöllinen yleisten jokapäiväisten velvollisuuksien ja niitä kannattavien periaatteiden esitys. Lausuttuina tuiki yksinkertaisella ja koristelemattomalla tavalla sen kansanomaisuus kokonaan johtui siinä ilmaistujen ajatusten siveellisestä korkeudesta. Epiktetos ei koskaan tavoitellut tyylillistä kauneutta; hänen ainoa tarkoitusperänsä oli kuulijainsa sytyttäminen hyveeseen, ja Arrianos kertoo, että hän tässä pyrkimyksessään saavutti syvän vaikutuksen esiintymisellään ja äänellään. Mielenkiintoista on tietää, että Ojennusnuora levisi laajalle niin hyvin kristittyjen kuin pakanainkin keskuuteen ja että siitä vielä niin myöhään kuin viidennellä vuosisadalla laadittiin mukaelmia kristittyjen tarpeiksi. Ei koskaan olekaan luotu mitään niin yksinkertaisen kaunista systemaatista siveysopin esitystä, ja vielä tänäpäivänä paraskin kristitty saattaa tutkia sitä, ei yksistään mielenkiinnolla, vaan todelliseksi hyödykseen. Se on kuin Sibyllan ääni, joka, tulkiten asioita yksinkertaisesti ja koristelemattomasti, Jumalan armosta kaikuu kautta lukemattomien vuosien. Lähdemme nyt luomaan lyhyen silmäyksen sen sisällykseen. Epiktetos aluksi asettaa perusohjeeksi laajakäsitteisen väittämän, että muutamia seikkoja on meidän vallassamme ja riippuu itsestämme, toiset taas ovat valtamme ulkopuolella ja täydelleen meistä riippumattomat. Ne asiat, jotka ovat meidän vallassamme, ovat mielipiteemme, harrastuksemme, halumme, inhomme — sanalla sanoen oma toimintamme. Ne asiat taas, jotka eivät ole vallassamme, ovat ruumiimme, omaisuus, maine, sääty ja kaikki, mikä on toimintamme piirin ulkopuolella. Koko huomiomme on kohdistettava edelliseen asiain luokkaan. Niitten piirissä me saatamme tulla jaloiksi, huolettomiksi ja vapaiksi; toisessa luokassa sitä vastoin meidän täytyy jäädä riippuvaisiksi, pettyneiksi, napiseviksi, onnettomiksi. Menestyksellä emme saata tavoitella molempia luokkia; ne ovat sodassa keskenään; emme voi palvella Jumalaa ja mammonaa.