Epiktetos ei ollut kristitty. Hän on vain kerran teoksissaan viitannut kristittyihin ja tehnyt sen käyttäen heistä tuota herjaavaa nimitystä "galilealaiset", joille ominaista oli eräänlainen tunteettomuus tuskissa ja välinpitämättömyys maailmallisia harrastuksia kohtaan, minkä Epiktetos väärin ja halventaen katsoo olevan "pelkästään tottumusta". Kovaksi onneksi ei näiden pakanallisten filosoofien ollut sallittu päästä oikein käsittämään, mitä kristinusko todellisuudessa oli. Tietämättömyydessään he luulivat sen yrittävän omaksua filosofian tulokset, läpikäymättä sitä varten tarpeellista filosoofista kouluutusta. He suhtautuivat siihen epäluuloisesti ja kohtelivat sitä väärin. Ja kuitenkin he olisivat kristinuskossa, ja yksin kristinuskossa, löytäneet ihanteen, joka olisi voittanut heidän korkeimmatkin käsityksensä. Eikä se ollut pelkkä saavuttamaton ihanne; se oli ihanne, jonka korkein oli pyhittänyt ja siten tehnyt mahdolliseksi saavuttaa ja jonka avulla ihmisten kävi mahdolliseksi kantaa elämän vaikeudet lujuudella, levollisuudella, vieläpä sisällisellä ilollakin; se jalosti heidän kykyjänsä jännittämättä niitä liiaksi; sen avulla he saattoivat vähäksyä ajallisten koettelemusten taakkaa, ei turhaan koettamalla kieltää niiden katkeruutta tai itseltään salata niiden painoa, vaan siinä korkeassa tietoisuudessa, että ne ovat lyhyt ja välttämätön johdatus "paljon runsaampaan ja iankaikkiseen kunniaan".
MARCUS AURELIUS.
1 Luku.
KEISARIN KASVATUS.
Pakanakeisareista jaloimman elämä syyllä saattaa seurata jaloimman pakanaorjan elämäkertaa. Sitä puhtaampana ja kirkkaampana loistaa heidän kunniansa turmeltuneen ja säälittävän yhteiskunnan keskeltä. Epiktetos näytti, että fryygialainen orja kykenee elämään ylevimmän ihanteen elämää; Aurelius osoitti, että roomalainen keisari saattoi elää elämänsä syvimmässä nöyryydessä. Toinen — muukalainen, heikko, rujo, pimennon lapsia, kurjuudessa syntynyt, alennuksessa kasvanut, halveksittavan vapautetun orjan ylenkatsottu omaisuus, eläen mitä masentavimmissa, kehnoimmissa, surkuteltavimmissa olosuhteissa — osoitti, kuinka henkilö, joka näytti syntyneen hylkiöksi, saavuttaa jalon onnen ja kuolemattoman muiston; toinen — roomalainen, ylimys, voimakas, ihanteellisen kaunis, ylhäissukuinen, melkeinpä syntynyt purppuraa kantamaan, keisarien suosikki, aikansa suurin sotapäällikkö, suurin ajattelija, suurin hallitsija — näytti ikuisiksi ajoiksi, että on mahdollista olla hyveellinen ja lempeä ja hurskas ja murheissakin tyytyväinen, vaikka istuukin itsevaltiaan keisarin istuimella. Omituista, että näistä kahdesta keisari on orjaa hellempikin, yksinkertaisempi, ihailtavampi, nöyrempi ja liikuttavan alistuvainen. Hänessä stoalaisuus kadottaa kaiken ylvään itseluottamuksen, kaiken epäkäytännöllisen kohtuuttomuutensa, joka väistyy miehekkään alakuloisuuden tieltä, mikä samalla sekä hämmentää että viehättää mieltä. "Näyttää siltä", sanoo Martha, "että hänessä pakanamaailman filosofia käy vähemmän pöyhkeäksi, yhä suuremmassa määrässä lähenee kristinuskoa, josta se ei ollut tietävinään ja jota se halveksi, ja on valmis heittäytymään 'tuntemattoman Jumalan' syliin. Aureliuksen vakavissa Itsetutkisteluissa me havaitsemme puhtaan rauhan, lempeyden ja alistuvaisuuden Jumalan käskyihin, joka ennen häntä oli tuntematon ja jonka vain kristillisyyden hyve on voittanut. Ellei hän vielä olekaan päätynyt armeliaisuuteen siinä täydessä sanan merkityksessä, minkä kristinusko on antanut sille, niin on hänellä jo ainakin jotakin sen palsamista, eikä saata lukea hänen kirjaansa, ainokaista laatuaan pakanallisen filosofian historiassa, ajattelematta vakavamielistä Pascalia ja vienoa Fénélonia. Meidän täytyy pysähtyä tämän niin ylevän, niin puhtaan sielun eteen katselemaan vanhan ajan hyvettä sen lempeimmässä loistossa, näkemään, kuinka herkkään siveellisyyteen profaaniset opit olivat kehittyneet — kuinka ne ovat luopuneet korskeudestaan ja kuinka vaikuttavan sulon ne ovat löytäneet uudesta yksinkertaisuudestaan. Tehdäkseen asian vielä sattuvammaksi salli kaitselmus, joka stoalaisten mielestä ei tee mitään sattumalta, että näiden yksinkertaisten hyveitten esimerkki kohoaisi keskeltä kaikkea inhimillistä suuruutta — että ihmisrakkautta opettaisi verellä tahrattujen keisarien jälkeläinen ja sydämen nöyryyttä keisari."
Aurelius on aina voimakkaasti vetänyt puoleensa etevien miesten huomiota. "Jos hetkeksi huomiostanne syrjäytätte kristinuskon totuudet", sanoo kaunopuheinen ja syvämietteinen Montesquieu, "ja haette halki koko luomakunnan, ette löydä suurenmoisempaa aihetta kuin Antoninukset… Tunteehan salaista mielihyvää puhuessaan tästä keisarista; ei voi lukea hänen elämäkertaansa tuntematta vienoa mielenliikutusta. Sellaisen vaikutuksen tekee hän meihin, että ajattelemme itsestämme parempaa, koska ajattelemme parempaa ihmiskunnasta." "Ilahuttavampaa on", sanoo suuri historioitsija Niebuhr, "puhua Marcus Aureliuksesta kuin mistään muusta historian miehestä; sillä jos on mitään ylhäistä inhimillistä hyvettä, niin hänessä on. Hän oli varmaankin aikansa jaloin luonne, enkä tiedä ketään toista miestä, joka olisi ollut niin teeskentelemättömän hyvä, lempeä ja nöyrä ja samalla niin tunnollinen ja niin ankara itseänsä kohtaan. Hänestä on lukemattomia patsaita, sillä jokainen hänen aikansa roomalainen tahtoi omistaa hänen kuvansa, ja jos missä ilmenee hyve, niin Marcus Aureliuksen taivaallisissa piirteissä."
Marcus Aurelius oli syntynyt huhtikuun 26 päivänä v. 121. Oikeastaan olisi hänen nimityksensä Marcus Antoninus, mutta kun hänellä oli useita eri nimiä eri aikoina elämässään ja koska siihen aikaan ei mikään ollut yleisempää kuin nimen vaihto, niin tuskin maksaa vaivaa muuttaa nimeä, jolla hän on yleisimmin tunnettu. Hänen isänsä, Annius Verus, joka kuoli prætorina, oli kuuluisasta suvusta, joka väitti polveutuvansa Numasta, Rooman toisesta kuninkaasta. Hänen äitinsä Domitia Calvilla juonsi hänkin juurensa konsuleista ja kuninkaista. Kummankin luonne näyttää olleen heidän korkean asemansa mukainen. Isästään hän on saattanut tietää varsin vähän, sillä Annius kuoli Aureliuksen ollessa vielä lapsi; mutta Itsetutkisteluissaan hän kiitollisena muistelee vanhempiaan. Hän sanoo, että hän oli isoisältään oppinut (tai hänen olisi pitänyt oppia) hyviä tapoja ja mielensä hillitsemistä; isänsä maineesta ja muistosta vaatimattomuutta ja miehuutta; äidiltään hurskautta ja hyväntekeväisyyttä sekä ei ainoastaan pahojen tekojen, vaan vieläpä pahojen ajatustenkin karttamista; ja lisäksi elämäntavan yksinkertaisuutta, joka tykkänään erosi rikasten tottumuksista.
Aureliuksen lapsuus ja nuoruus sattui keisari Hadrianuksen hallitusaikaan. Ajat olivat paremmat kuin ne, joita olemme nähneet Cæsarein hallitessa. Neron itsemurhan ja Galban ja Othon lyhyen hallituskauden jälkeen Rooman valtakunta oli hetkisen hengittänyt vapaammin karkean, mutta hyvänsävyisen Vespasianuksen ja filosoofisesti hyveellisen Tituksen hallitessa. Mutta kun Domitianus seurasi veljeään Titusta, alkoi hallitus, joka tuskin oli vähemmän kauhea ja saastainen kuin Caiuksen tai Neron; mutta vähäistä ennen murhaansa tämä ruhtinas oli nähnyt unen, että kultainen kaula kasvoi esiin hänen omastaan, ja selitti unen sillä tapaa, että hänen jälkeensä tulisi parempi ruhtinassuku. Uni kävi toteen. Mitä vikoja lieneekään ollut Nervalla, Trajanuksella, Hadrianuksella, viisaita ja lempeämielisiä hallitsijoita he olivat; Antoninus Pius ja Marcus Aurelius taas olivat jaloimpia ja ylevimpiä hallitsijoita, mitä maailma koskaan on nähnyt.
Vaikka Hadrianus oli kykenevä, uupumaton ja kaiken kaikkiaan hyvä hallitsija, oli hänen luonteessaan arveluttavia vikoja. Kuitenkin koituu hänelle suureksi kunniaksi, että hän Aureliuksessa, tämän ollessa vasta kuusivuotias poikanen, älysi niitten erinomaisten avujen idut, jotka myöhemmin tuottivat valtakunnalle suurta siunausta ja olivat omansa ylentämään ihmiskunnan ajatustapaa. "Hadrianuksen huonot ja synnilliset tottumukset kaikkosivat pois", sanoo Niebuhr, "kun hän katseli tätä suloista, viatonta lasta. Laskien leikkiä pojan isän nimestä Verus hän kutsui tätä nimellä Verissimus, 'rehellisin' 'tosipuheisin'." Mielenkiintoista on havaita, että tämä luonteen piirre oli niin varhain kehittynyt henkilössä, jonka ajatus oli, että kaikkien ihmisten "pitäisi puhua sankarillisen rehellisesti niin kuin he ajattelevat". Pitkän hallituksensa lopulla sairauden ja rasitusten runtelemana lapseton Hadrianus oli lapsekseen ottanut Lucius Ceionius Commoduksen, miehen, jolla paitsi mieskohtaista kauneutta ei ollut paljonkaan suosittelevia ominaisuuksia. Kun tämä kuoli vuotta myöhemmin, kokosi Hadrianus senaattorit sairasvuoteensa ympäri ja siinä pojakseen otti sekä heille esitti tulevana keisarina Arrius Antoninuksen, paremmin tunnettu liikanimellä Pius, jonka hän sai edeltäjänsä muistoa kohtaan osoittamansa kiitollisuuden takia. Jos Aurelius olisi ollut vanhempi — hän oli silloin vain seitsentoistavuotias — olisi Hadrianus, kuten varmasti tiedetään, valinnut hänet eikä Antoninusta perillisekseen. Jälkimmäinen, joka silloin oli viisikymmentäkaksi-vuotias, oli valittukin perijäksi sillä nimenomaisella ehdolla, että hän vuorostaan adopteeraisi sekä Marcus Aureliuksen että Ceionius-vainajan pojan. Sitenpä Aurelius, joka lapsesta pitäen oli saanut suuria kunnianosoituksia, seitsentoista vuotiaana tiesi olevansa maailmanvallan tunnustettu perijä.
Onneksi me saatamme, parhaasta päästä hänen omien kirjoitustensa nojalla, jotenkuten kaavailla niitä vaikutuksia ja sitä kasvatusta, joka oli hänet muodostanut ennen tätä koroitusta.