Hänet kasvatettiin isoisänsä kodissa, miehen, joka oli kolmasti ollut konsulina. Hän onnittelee tästä itseään ja kiittää jumalia siitä, että häntä ei lähetetty mihinkään julkiseen kouluun, missä häneen olisi hyvinkin voinut tarttua sama hirvittävä turmelus, johon jo vuosia sitten Rooman nuoriso oli vajonnut. Hän tunnustaa olevansa kiitollisuuden velassa isoisälleen siitä, että tämä oli kustantanut hänelle hyvää opetusta kotona vakuutettuna siitä, että sellaisissa asioissa ei pidä säästää varoja. Hänen saamansa kasvatus ei ollut mitään varovaisen hemmoittelevaa, kaavamaista tai ahdasmielistä. Hän harrasti mielellään nyrkkeilyä, painia, kilpajuoksua; hän oli erinomainen palloleikeissä ja rakasti erikoisesti karjun vaarallista, mutta kiihoittavaa metsästystä. Nämä hänen terveelliset urheilunsa, hänen vakavat opintonsa, hänen, siveellinen kasvatuksensa, hänen julkiset virka-arvonsa ja -toimensa — kaikki oli omansa muodostamaan hänestä kaunista ja miehekästä luonnetta. Kuitenkin ansaitsee nimenomaan kolme kohtaa hänen kasvatuksessansa erikoista huomiotamme — tarkoitan sitä ahkeruutta, sitä kiitollisuutta ja sitä itsekuritusta, joita hyveitä häneen istutettiin ja joita hän myös tavoitti tulisen vakaumuksen koko palavalla innolla.

1. Sanan parhaassa merkityksessä Aurelius oli ahkera. Useammin kuin kerran hän Itsetutkisteluissaan koskettelee ajan arvaamattoman suurta arvoa ja palavaa pyrkimystänsä saada enemmän tilaisuutta henkisiin harrastuksiin. Hän antautui tavallisella horjumattomalla sitkeydellään kaikenlaisiin opiskeluihin; tosin hän ehdoin tahdoin syrjäytti retoriikan, mutta ponnella uurasti perehtyäksensä filosofiaan, aseharjoituksiin, hallitustoimiin ja tuohon melko vaikeaan roomalaiseen oikeusoppiin. Opettajaansa Rusticusta hän nimenomaan kiittelee eräästä avustansa, nim. huolellisen lukemisen taidosta, joka ei tyydy vain pintapuoliseen kirjan ymmärtämiseen. Niin todella uupumaton hän oli työskentelyssään ja elämäntavoiltaan niin ankaran kohtuullinen, että hänen terveytensä joutui tästä kärsimään.

2. Hänen lausuntonsa osoittavat, että hän muisteli kaikkia opettajiaan — mitättömintäkin — suurella kiitollisuudella. Hänestä jokainen heistä oli mies, jolta hän jotakin voi oppia ja jolta hän todella oli jotakin oppinut. Siitäpä johtui se kunnioittava arvonanto — arvonanto yhtä suuresti hänelle kuin heille kunniaksi — jota hän osoitti Frontolle, Rusticukselle, Julius Proculukselle ja muille, jotka hän jalossa ja tunnollisessa kiitollisuudessaan korotti valtion korkeimpiin arvoasemiin. Kiittääpä hän jumalia siitäkin, että "oli kiiruhtanut antamaan niille, jotka olivat hänet kasvattaneet, sen kunniasijan, jota he näyttivät toivovan, eikä mielinyt tyydyttää heitä pelkästään lupaamalla tekevänsä sen jonkun ajan kuluttua, koskapa he vielä muka olivat nuoria". Hän oli paljon ylempänä näitä miehiä, ei ainoastaan yhteiskunnallisesti, vaan siveellisessä ja älyllisessä suhteessa; ja kuitenkin hän ylhäisestä asemastaan ja arvostaan huolimatta mielellään seurusteli heidän kanssansa mitä ystävällisimmällä tavalla ja kohteli heitä heidän kuolemaansa asti nöyrästi ja kunnioittavasti, asetti heidän kuvansa kotijumalainsa joukkoon ja koristi heidän hautojaan seppeleillä ja uhreilla.

3. Vielä merkittävämmät ehkä olivat hänen itsekurituksensa ja itsekieltäymisensä. Minä toivon, että ne meidän päiviemme nuorukaiset, joista on alentavaa matkustaa kolmannessa luokassa, jotka pukeutuvat viimeisen muodin mukaan, pitävät ruusuja napinreiässä ja jäätelöön ja mansikkoihin kuluttavat summia, joilla köyhä mies tulisi toimeen kokonaisen vuoden, tahtoisivat ymmärtää, kuinka äärettömästi jalompaa oli tämän nuoren roomalaisen kieltäytyminen, hänen, joka, vaikka oli syntynyt keskellä loistoa ja ylellisyyttä, oppi heti alun pitäen kavahtamaan herkuttelun halpamaista nautintoa ja halveksimaan sitä miehettömyyttä, joka pyytää vain säästää omaa itseänsä. Hyvin varhain hän liittyi niiden tuttavuuteen, joitten mielestä ei ainoastaan ole velvollisuus, vaan mielihyväkin "ylenkatsoa huvituksia ja elää työteliästä elämää", ja oli oppinut "kestämään vaivoja, pyytämään vähän ja tekemään työtä omin käsin". Kymmenen vanhana hän tutustui Diognetukseen, joka ensimmäisenä perehdytti hänet stoalaiseen filosofiaan, ja kahdennellatoista ollessaan hän pukeutui stoalaisten pukuun. Tämä filosofia opetti häntä "tyytymään lautavuoteeseen ja taljaan ja muuhun, mitä tämä kreikkalainen oppi sisältää". Sanotaanpa että "taljan" hän oli vain äitinsä hartaista pyynnöistä suostunut ottamaan ja että tämä nuori filosoofi itse mieluummin olisi nukkunut pelkillä laudoilla tai maan päällä. Eikä hänen olemisessaan kuitenkaan ilmennyt mitään omahyväisyyttä tai kopeutta. Ystävilleen hän aina oli iloinen: ja hänen rauhallisia kasvonpiirteitänsä — joissa arvokkuus ja rikasaatteisuus muodostivat omituisen vastakohdan puhtaan ja siveän nuoruuden kukoistukselle ja kauneudelle — ei koskaan pahatuuli tai jurous varjostanut.

Marcus Aureliuksen holhoojat olivat hänen opettajikseen valinneet kaikki ajan kykenevimmät tiedemiehet. Ei koskaan ole millään ruhtinaalla ollut suurempaa määrää eteviä opettajia; ja kiitollisempaa, nöyrempää, nuhteettomampaa, tosi kuninkaallisempaa ja mainehikkaampaa oppilasta ei koskaan opettajilla ole ollut onni kutsua kasvatikseen. Vuosikausia sen jälkeen kun hänen kasvatuksensa oli päättynyt, sotaretkellään kvadeja vastaan, hän kirjoitti esityksen siitä, mistä oli heille kiitollisuuden velassa. Tämä esitys muodostaa hänen Itsetutkistelujensa ensimmäisen kirjan ja sitä kauttaaltaan värittää teeskentelemättömin yksinkertaisuus ja vaatimattomuus.

Marcus Aureliuksen Itsetutkistelut olivat itse asiassa hänen yksityinen päiväkirjansa; ne ovat ylevähenkistä itsepuhelua hänen oman sydämensä kanssa, totista omantunnon tutkistelua; ei ole lievintäkään merkkiä siitä, että ne olisi aiottu kenenkään silmälle paitsi hänen omalleen. Niissä hän toimi Augustinuksen periaatteen mukaisesti: "käy omantuntosi tuomioistuimen eteen ja asetu oman itsesi tuomittavaksi". Hänellä oli aina kerallansa

Hiljainen tuomioistuin itsessään,
Itse tuomarina ja valamiehinä,
Itse myöskin syytettynä.

Ja kirjoittaen keskellä sodan huolia ja häiriöitä, sodan, jota hän inhosi, hän käänsi silmänsä pois siitä moninaisesta reutomisesta, joka lakkaamatta repi ja raastoi hänen sieluansa, ja asettui rauhassa mietiskelemään kaikkia niitä suuria ominaisuuksia, joita oli tullut havainneeksi niissä, jotka olivat opettaneet ja ohjanneet häntä lapsuudessa ja valvoneet hänen elämäänsä monet pitkät vuodet.

Ja mitä hän oli oppinut — oppinut sydämestä ihailemaan ja (lisätkäämme) myös käytännössä toteuttamaan? Sen näyttää lyhyt selonteko hänen ensimmäisestä kirjastaan. Mitä hän oli perinyt lähimmiltä sukulaisiltaan, sen olemme jo nähneet; silmätkäämme, mitä muuta kiitollisuudenvelkaa hän tunsi.

"Kasvattajaltaan" — varmaa ei ole, kenelle opettajistaan hän antaa tämän nimityksen — hän oli oppinut välttämään sukukiistelyjä, työskentelemään sitkeästi ja sulkemaan korvansa panettelulta; Diognetukselta halveksimaan tyhjiä taikaluuloja ja harjoittamaan itsensäkieltämistä; Apolloniukselta horjumatonta kestävyyttä pyrinnöissä, kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä ja suosionosoitusten vastaanottamista sillä tavalla, että ne eivät nöyryytä; Sextus Khaironeialaiselta (kuuluisan Plutarkoksen pojanpojalta) pitkämielisyyttä tietämätöntä kohtaan, teeskentelystä vapaata vakavuutta ja hyväsydämisyyttä; Aleksanterilta hellävaraisuutta toisten vikoja oikoessa; Severukselta "mielihalun tehdä hyvää ja kernaasti antaa toisille ja säilyttää hyvä toivo ja uskoa olevani ystäväin rakastama"; Maximukselta "lempeyttä ja arvokkuutta ja tehtävän suorittamista valituksitta"; platonikko Aleksanterilta, "ettei pidä puheissa tai kirjeissä yhä vakuuttaa: ei ole aikaa, sekä ettei pidä alinomaa puolustella tavallisten velvollisuuksien laiminlyömistä vetoamalla kiireellisiin tehtäviin".