Pariin henkilöön nähden tämä kiitollisuudenvelka on vieläkin kuvaavampaa ja merkittävämpää. Rusticukselta esim., oivalliselta ja pystyvältä mieheltä, jonka neuvoja hän oli vuosikausia tavannut etsiä, hän oli oppinut halveksimaan sofismia ja pöyhkeilyä, kirjoittamaan yksinkertaisesti, olemaan aulis sovintoon, olemaan huolellinen ja säntillinen, ja hänen kauttansa hän tutustui Epiktetoksen Tutkielmiin, mikä tuttavuus, arvaamaton hyvätyö hänelle, antoi värin hänen koko elämälleen. Ja ottoisältään, suurelta Antoninus Piukselta, hän oli perintöosanaan saanut vielä huomattavampia etuja. Hänessä hän näki esikuvallisen hallitsijan ja valtiomiehen, päätöksissään järkähtämättömän, itsensähillitsevän, vaatimattoman, velvollisuudentuntoisen ja tasamielisen; miehen, joka ylenkatsoi liehittelyä ja vihasi halpamaisuutta; joka kunnioitti viisaita ja ansiokkaat nosti arvoon; joka oli tunteeton joutaville pikku pyyteille, mutta väsymätön vakavassa työskentelyssä; lyhyesti, "jolla oli moitteeton, voittamaton sielu", joka, lailla Sokrateen, "kykeni kieltäytymään sellaisesta, mistä moni on liian heikko jaksaakseen kieltäytyä, ja taas nauttimaan paljosta, mistä monet eivät voi nauttia menemättä liiallisuuksiin". Hurskaus, mielen puhtaus, lempeys, tyhjän maineen ylenkatse, tunnonrauha, yksinkertaisuus, kärsivällisyys — kaikkia näitä hyveitä omasi keisari, kuten hän luettelee eräässä toisessa kuvauksessa (VI, 30), jonka hän päättää sanoihin: "Jäljittele kaikkea tätä, jotta sinulla olisi yhtä hyvä omatunto viime hetkesi tullen kuin hänellä oli."

Hän lopettaa nämä kiitollisuuden sanelemat muistelot lyhyeen esitykseen siitä, mistä oli velassa jumalille. Ja mistä hän kiittelee jumalia? Siitäkö että on rikas ja ylhäinen ja keisari? Ei suinkaan, ei sellaisista alhaisista ja epäiltävistä siunauksista kuin ne, vaan siitä johdatuksesta, jonka hän on saanut filosofian opiskelun kautta, ja siitä armosta, joka on estänyt häntä lankeamasta syntiin. Ja tässäpä hänen oikea vaatimattomuutensa todella ilmeneekin. Samaten kuin hurskaan Jumalan miehen Bradfordin oli tapana sanoa nähdessään pahantekijää vietävän mestauspaikalle: "Siinäpä kulkisi nyt ilman Jumalan armoa John Bradford", samaten sanoo Aurelius, ylistettyään jumalia kaikesta heidän hyvyydestänsä koko hänen perhettään ja omaisiaan kohtaan: "Edelleen minä kiitän jumalia siitä, että en ole eksynyt mihinkään loukkaukseen heitä vastaan, vaikka minussa oli taipumuksia, jotka tilaisuuden tullen olisivat saattaneet johtaa minut tekemään jotakin semmoista; mutta heidän suosiostaan ei sellaista asianhaarain tilannetta koskaan tullut, joka vei minut kiusaukseen. Vielä minä kiitän siitä, että he antoivat minulle opettajan ja isän, joka kitki minusta pois kaiken ylpeyden ja opetti, että oli mahdollista elää palatsissa ilman vartijoita tai kultakoristeisia pukuja tai tulisoihtuja tai kuvapatsaita ja muuta senkaltaista, ja sen sijaan opetti elämään jokseenkin niinkuin yksityinen mies olematta silti ajatuksilta halpamainen taikka tehtävissä leväperäinen; että minä paranin intohimoisen rakkauden hurmiosta, johon olin langennut; että vaikka äitini kohtalo oli nuorena kuolla, hän sai viettää viimeiset vuotensa minun kanssani; ettei koskaan ole voitu väittää, että kun tahdoin lähimmäistäni auttaa, minä en sillä olisi tarkoittanut totta; että minulla oli paljon hyviä opettajia lapsilleni: sillä kaikki nämä asiat vaativat jumalain ja onnen apua."

Marcus Aureliuksen Itsetutkisteluihin kannattaa meidän aikamme totisesti syventyä. Se itsensäkieltäminen joka niissä ilmenee, kirpeästi kurittaa aikamme yhä lisääntyvää ylellisyyttä; niiden ylevämielisyys muodostaa edullisen vastakohdan aikamme kyynillisyyden yhä kasvavan katkeruuden rinnalla; niiden tyytyväinen alistuminen Jumalan tahtoon nuhtelee meidän lakkaamatonta levottomuuttamme; ennen kaikkea niiden muuttumaton korkea henki saattaa häpeään tuon pikku syntien ja pienten heikkouksien runsauden, joka eräänlaisen rohtuman tavalla leviää kautta nykyajan sovinnaisen elämän. Mutta tällä alkuluvulla on myöskin arvoa nuorille. Se tarjoaa taulun, jota jos he voitaisiin saada tutkimaan, sekä heidän että meidän olisi parempi. Jos jo "siinä voimakkaassa valossa, joka valtaistuimelle lankeaa", Marcus Aureliuksen elämässä ei paljastu mitään siveellistä tahraa, niin sitäkin huomattavampaa on, että tämä roomalainen ruhtinas oli jo varhain vapaassa, ihanassa nuoruudessaan oppinut kiinnittämään huomionsa opettajiensa avuihin, heidän kärsivällisyyteensä ja mielenlujuuteensa, heidän hyväntahtoisuuteensa ja lempeyteensä, heidän nuhteettomuuteensa ja hyveihinsä. Keskellä pöyristyttävää yleistä siveellistä turmiota hän säilytti puhtaan omantunnon, tahrattoman ja suloisen kirkkaan sielun; hän kiitti Jumalaa sanoin, sekä ajatuksen että kielen puolesta kuulakkain ja täsmällisin, siitä, että turmelus ei ollut yllättänyt häntä nuoruuden keväimessä, että maaseudun rauhassa ja kodin helmassa filosofian opiskelu oli kirkastanut hänelle, kuinka sydämen puhtaus on nuoruuden pyhä panssari, kiitti siitä, että oli säilynyt muistettuna ja kunnioitettuna viimeisiin vuosiinsa saakka. "Varmaankin", sanoo Carlyle, "tulee kerta päivä, jolloin taaskin tunnetaan (ja tunnustetaan), mikä hyve puhdas ja kohtuullinen elämä on; kuinka jumalallinen on nuorten ihmiskasvojen punastuminen; kuinka korkea, puhdistava, tuiman vääjäämätön on jokaiselle luodulle näissä suhteissa asetettu velvollisuus. Vaan jos sellainen päivä ei koskaan tule, silloin ymmärrän, että paljon muutakaan ei koskaan tule. Jalomielisyys ja käsityksen syvyys ei tule koskaan; sydämen ja silmän sankarillinen puhtaus; jalo, hurskas rohkeus parantamaan meitä ja kiillon ja silauksen aikakauttamme, mitenkä ne koskaan voivat tulla? Nälkäisen eläimellisyyden häpeällinen kiiltosilaus, henkinen kyvyttömyys ja valheellisuus syöksee tietänsä eteen, kunnes horna sen nielee."

2 Luku.

MARCUS AURELIUKSEN ELÄMÄ JA AJATUKSET.

Hadrianuksen kuollessa v. 138 seurasi häntä valtaistuimella Antoninus Pius ja keisari-vainajan toivomusten mukaisesti pojikseen otti ja tunnusti Marcus Aureliuksen ja Lucius Commoduksen. Marcus oli viidentoista vanhana kihlattu Lucius Commoduksen sisarelle, mutta uusi keisari rikkoi tämän liiton ja kihlasi hänelle sen sijaan tyttärensä Faustinan. Avioliittoa ei kuitenkaan juhlallisesti solmittu ennenkuin seitsemän vuotta myöhemmin, v. 146.

Antoninus Piuksen pitkä hallitus on noita onnellisia ajanjaksoja, joilla ei ole mitään historiaa. Melkein rikkumaton rauha vallitsi niin kotona kuin ulkona, vierasten kansain kanssa. Veroja huojennettiin, kovanonnen kolhimia autettiin, ilmiantajat masennettiin; harvoin mitään takavarikoitiin, ja salaliitot ja mestaukset olivat miltei tuntemattomat. Kautta koko laajan valtakunnan kansa rakasti ja kunnioitti keisariansa, eikä keisari muuhun pyrkinyt kuin rakentamaan kansansa onnea. Hänkin oli, samoin kuin Aurelius, oppinut, että mikä oli hyvä mehiläisille, oli hyvä myös pesälle. Hänen uurastuksensa tarkoitusperä oli: sivilihallintomies rauhallisessa, yhdenmukaisessa tasavallassa; sota oli hänelle kauhistus, mitään arvoa hän ei pannut imperator-nimelle eikä koskaan suostunut ottamaan vastaan triumfia.

Tämän viisaan ja etevän ruhtinaan kanssa, joka oli yhtä rakastettava yksityiselannossaan kuin ihailtava valtiollisten velvollisuuksiensa täyttämisessä, Marcus Aurelius vietti seuraavat kolmekolmatta vuotta elämästään. Niin läheinen oli heidän suhteensa, niin täydellisesti katsoivat he olevansa isä ja poika, että Aurelius koko tänä aikana ainoastaan kahdesti nukkui yönsä muualla kuin Antoninuksen katon alla. Ei ollut kateellisuuden varjoakaan heidän välillään; kumpikin oli toisensa ystävä ja neuvoja, ja kaukana siitä, että keisari olisi perijäkseen määrättyä Aureliusta kohdellut epäluuloisesti, hän päinvastoin antoi hänelle nimityksen "Cæsar" ja mitä Rooman valtakunnalla oli kunnia-arvoja tarjottavana. Suotta pahat kielet kuiskeillaan koettivat horjuttaa tätä molemminpuolista keskinäistä luottamusta. Kerta Antoninus näki Aureliuksen äidin vakavan hartaasti rukoilevan Apollon patsaan edessä. "Mitä luulet hänen niin innokkaasti rukoilevan?" kysyi eräs kurja juonenpunoja nimeltä Valerius Omulus. "Sitä että sinä kuolisit ja hänen poikansa perisi hallituksen." Huonompiluontoisen ruhtinaan olisi tämä kehno vihjaus saattanut yllyttää suuttumukseen ja väkivaltaan, mutta ylenkatseellisesti Antoninus jätti sen omaan arvoonsa.

Antoninuksen paras ilo oli nauttia rauhasta huvilassaan maalla. Toisin kuin Hadrianus, joka teki pitkiä kiertomatkoja laajassa valtakunnassaan, Antoninus eli yksiksensä joko Roomassa tai kauniissa huvilassaan Loriumissa, pienessä merikaupungissa parin peninkulman päässä Roomasta. Tässä huvilassa hän oli syntynyt ja siellä hän kuoli, lapsuutensa muistojen keskellä. Täällä oli hänen todellinen kotinsa ja täällä hän tunsi erikoista nautintoa saadessaan heittää pois keisarillisen arvonsa komeuden ja taakan. "Hän ei kylpenyt mihin aikaan tahansa", sanoo Marcus; "talojen rakentaminen ei ollut hänen intohimojaan, ei hän välittänyt siitä mitä söi, ei pannut huomiota vaatteittensa kuosiin ja väriin, eikä orjien kauneus merkinnyt hänelle mitään." Hänen käyttämänsä puku oli tuon saman pienen kotipaikkakunnan räätälin tekemä. Hän ei suinkaan vastustanut ottopoikansa mieltymystä filosofiaan, vaan päinvastoin edisti sitä ja kutsui Apolloniuksen Khalkiista opettamaan hänelle stoalaisuuden totuuksia. Eräässä kirjelmässään Frontolle Marcus kuvailee heidän yksinkertaisia maalaistoimiskelujaan ja -huvituksiaan. Lomahetkinään ruhtinaat siellä metsästivät ja kalastivat ja harjoittivat nyrkkeilyä ja painia, ottivatpa osaa viininkorjuunkin kotoisiin juhliin. "Päivälliseksi olen syönyt pienen leivänkannikan", kirjoittaa hän… "Olimme aikalailla hikisiä, huusimme ja melusimme ja lopuksi ripustimme muutamia terttujen tähteitä ristikkoportille… Kotiin tultuani minä vähän lueskelin, mutta eipä siitä lähtenyt paljonkaan hyötyä. Sitten keskustelin pitkään äitini kanssa, joka lepäsi vuoteellaan." Kukapa osaa sanoa, kuinka paljon Aurelius ja kuinka paljon koko maailma onkaan voittanut senkaltaisista keskusteluista kuin tämä, äidin kanssa, jolta hän oli oppinut vihaamaan pahan ajatustakin? Eipä liioin kenkään ylenkatsone sitä sydämen yksinkertaisuutta, joka liitti hänet maalaistenkin pariin ja sai hänet esim. ottamaan osaa viininkorjuuseen, paitsi jos hän on niin vailla aistia ja niin hapan, että kehtaa pilkata Scipiota ja Læliusta siitä, että he keräilivät raakkuja merenrannalla, tai Henrik IV:ttä, joka oli nelinkontin hevosilla pikku poikastensa kanssa. Tuo vapautumisen kyky, tuo väärentämätön rattoisuus, joka sopivan hetken tullen osaa heittäytyä nauttimaan teeskentelemättömistä huvituksista, ei ole ollut niinkään harvinainen jaloimmissa ja puhtaimmissa mielissä.

Vuosikausiin ei mikään merkittävämpi vastoinkäyminen rikkonut Aureliuksen elämän tasaista juoksua. Rauha, onni, menestys ja rakkaus ympäröivät häntä, ja hän näki ottoisän ikävuosien karttumistaan karttuvan, mutta ei sitä kadehtinut. Mutta vuonna 161, Marcuksen ollessa nelikymmenvuotias, Antoninus Pius, joka oli saavuttanut viidenkahdeksatta vuoden iän, sairastui Loriumissa kuumeeseen. Tuntien loppunsa olevan lähellä hän kutsui ystävänsä ja Rooman huomatuimmat miehet vuoteensa ääreen, ja siellä hän (sanaa virkkamatta toisesta ottopojastaan, joka on yleisesti tunnettu Lucius Veruksen nimellä) juhlallisesti julisti heille Marcuksen seuraajakseen; ja sitten, antaen vartijain päällikölle tunnussanaksi "mielenrauha", hän, ikäänkuin hänen maallinen tehtävänsä olisi suoritettu, käski siirtää Marcuksen sänkykamariin pienen Fortunan, Onnettaren, kultaisen patsaan, jota oli pidetty keisarin yksityishuoneessa yleisen onnen ennusmerkkinä.