Uuden keisarin kaikkein ensimmäinen hallitustoimenpide osoitti loistavaa jalomielisyyttä, kun hän näet myönsi ottoveljelleen Lucius Verukselle mitä täydellisimmän osallisuuden keisarillisesta kunniasta, tribuunin ja konsulin vallasta sekä Cæsarin ja Augustuksen arvonimestä. Lucius Veruksen ottaminen jakamaan keisarivaltaa johtui kokonaan Marcuksen synnynnäisestä vaatimattomuudesta. Koska hän oli harras lukumies ja vähemmän välitti sotilaallisista harjoituksista, jotka olivat Veruksen vahva puoli, arveli hän, että kasvattiveli olisi parempi ja hyödyllisempi sotapäällikkö kuin hän itse ja että hän voisi parhaiten palvella valtiota pidättämällä itselleen sivilihallinnon ja uskomalla veljelleen sotilasjohdon. Mutta niin pian kuin Verus pääsi pois Marcuksen välittömästä vaikutuksesta ja hänen jalostavasta seurastaan, hän heitti luotaan kaiken häveliäisyyden ja osoittihe heikoksi ja arvottomaksi henkilöksi, yhtä kykenemättömäksi sotaan kuin rauhankaan jalompiin tehtäviin; muuhun hän ei pystynyt kuin ylöttömästi mässäilemään ja häpeällisesti noudattamaan kaikkia mielitekojaan. Vain kaksi seikkaa on mainittava hänen edukseen: toinen, että vaikka olikin turmeltunut, hän oli aivan vapaa julmuudesta; ja toinen, että hänellä oli kyllin ymmärrystä kokonaan alistua veljensä määräyksiin ja kohdella häntä sillä kiitollisuudella ja kunnioituksella, mikä hänelle kuului.

Marcuksella oli Faustinan kanssa iso perhe, ja hänen ensimmäisenä hallitusvuotenaan Faustina synnytti hänelle kaksoiset, joista henkiin jäänyt oli sittemmin kunnoton ja halveksittu keisari Commodus. Ikäänkuin sellaisen lapsen syntymä olisi itsessään ollut turmion enne, puhkesi heti onnettomuuksien myrsky kauan rauhaa nauttineessa valtakunnassa. Tiberin tulva hävitti taloja ja katuja isossa osassa Roomaa, vei mennessään joukottain karjaa, tuhosi viljasadon, paljasti pellot ja synnytti suuren ahdinkotilan, joka päätyi laajalle levinneeseen nälänhätään. Maanjäristykset, kaupunkien palot ja tuhohyönteisten summattomat parvet järkyttivät ihmisten mieliä. Näihin vitsauksiin, joita keisari koetti parhaansa mukaan lieventää, liittyivät sodan kauhut ja aseiden kalske. Parttilaiset, kuninkaansa Vologeseksen johdolla, voittivat ja melkein tyystin tekivät lopun yhdestä roomalaisesta armeijasta sekä rankaisematta hävittivät Rooman maakuntaa Syyriassa. Markomannien villit laumat hyökkäsivät Germaniaan sitä miekalla ja tulella hävittäen; ja Britanniasta ei muita uutisia kuulunut kuin kapinoista ja meteleistä. Sellaiset hämmingin ja sekasorron tapahtumat varjostivat Marcus Aureliuksen hallituskautta aina sen alusta hamaan sen loppuun saakka.

Koska parttilaisten sota oli kaikista näistä kolmesta vaarallisin, lähetettiin Verus tukahuttamaan sitä, ja vain hänen sotapäälliköittensä taitavuus — etevin niistä oli Avidius Cassius — pelasti hänet tuottamasta valtakunnalle korvaamatonta tappiota. Nämä kenraalit osasivat toki ylläpitää Rooman nimen mainetta, ja Verus palasi viettääkseen triumfin, mutta toi tullessaan idästä hirvittävän ruton, joka raivosi kautta koko valtakunnan ja johon Verus itse, uuden vereksen sodan puhjetessa, sortui Aquilejassa.

Vaikka hän oli arvoton mies, niin Marcus, joka hänen eläessään niin monesti oli antanut anteeksi ja peitellyt hänen vikojaan, kuitenkin toimitti hänelle mitä juhlallisimmat hautajaismenot ja kätki hänen tuhkansa Hadrianuksen hautaan. Eikä kumminkaan puuttunut niitä, jotka syyttivät häntä veljenmurhasta väittäen hänen jouduttaneen Veruksen kuolemaa!

Olen vain yhdestä syystä viitannut tämäntapaisiin ilkeisiin ja halveksittaviin parjauksiin, siitä nimittäin, että — koska tuollaiset kuiskeet epäilemättä saapuivat hänenkin korviinsa — ne osaltaan auttavat selittämään sen syvän, sanomattoman murhemielen, joka kauttaaltaan huokuu Itsetutkistelujen pienestä kultaisesta kirjasesta. Niissä tapaamme esimerkiksi seuraavan irrallisen katkelman:

"Musta luonne, oikullinen luonne, uppiniskainen luonne, eläimellinen, lapsekas, aistillinen, typerä, teeskentelijä, törkeä, vilpillinen, tyranni."

Emme tiedä, ketä hän ajatteli — ehkä Neroa, ehkä Caligulaa — mutta epäilemättä myöskin ihmisiä, jotka oli nähnyt ja tuntenut ja joiden olemassaolo katkeroitti hänen sieluaan. Sama synkkä mieli henkii myös seuraavasta kohdasta:

"Väleen, ylen väleen, olet sinä tomu ja tuhka tai luuranko tahi pelkkä nimi tai et edes nimikään; ja nimihän on vain ääni, kaiku. Ja ne asiat, joille elämässä annetaan suuri arvo, ovat tyhjiä, lahoja, mitättömiä, ovat kuin toisiaan purevat pienet koirat ja keskenään kiistelevät, nauravat ja taas itkevät lapsoset. Mutta uskollisuus ja vaatimattomuus ja oikeus ja totuus ovat paenneet avarasta maailmasta ylös Olympoon." (V, 33)

"Ihmisen onnellisin osa olisi erota maailmasta tarvitsematta kokea valhetta ja teeskentelyä ja koreilua ja kopeutta. Yhtä kaikki, kun vetää viimeisen hengenvetonsa saatuaan kyllänsä noista asioista, silloin tekee lähinnä parhaan matkansa, niinkuin sanotaan." (IX, 2.)

"Kyllästyttää jo tämä kurja elämä ja napina ja narrimaiset turhanpäiväisyydet. Miksi olet siis niin levoton? Mitä uutta siinä on? Mikä mieltäsi järkyttää?… Ole siis edes jumalille vihdoin viimein vilpittömämpi ja parempi." (IX, 37.) Ajatus muistuttaa sitä, mikä vallitsee Davidin katumusvirsissä — että meidän tulee paeta ihmisiä, heidän häijyyttään ja halpamaisuuttaan ja saada rauha sielullemme Jumalassa. Ihmisiin ei David pane toivoansa; ei hän heiltä muuta odota kuin pilkkaa, petosta ja vääryyttä — katkeruutta vihamiehiltä, kolkkoa välinpitämättömyyttä ystäviltänsä. Eikä tämä häntä suuresti huoletakaan, niin kauan kuin Jumalan kasvot eivät kokonaan häneltä peity. "Ei ole minulla mitään turvapaikkaa, ei kukaan välitä sielustani. Minä huudan sinua, Herra; minä sanon: Sinä olet turvani, osani elävien maassa".[78] "Älä heitä minua kasvojesi edestä pois, äläkä ota minulta pyhää henkeäsi".[79]