Mutta mitkä syyt hänellä lieneekään ollut näin toisin ajoin heittäytyä toivottomaksi yrittäessään jalostaa ympäristöänsä, oli hän kuitenkin totuttanut ylevän henkensä herkeämättä elämään aivan toisissa tunteissa. Olivatko ihmiset halveksittavia? Sitä suuremmalla syyllä hänen tuli itsensä olla jalo. Olivatko ihmiset halpamaisia ja pahanilkisiä ja kiihkomielisiä ja vääryydentekijöitä? Samassa suhteessa he olivat sitä enemmän säälin ja lempeyden tarpeessa ja samassa suhteessa hän oli velkapää kaiken kykynsä mukaan osoittautumaan suureksi ja anteeksiantavaksi ja tyynimieliseksi ja totuudentekijäksi. Siten Marcus kääntää katkerimmatkin kokemuksensa kullaksi, ja kaukana siitä että itse olisi katkeroitunut tahi synkistynyt ihmisten ilkeydestä, joka raateli hänen herkkämielistä henkeänsä, hän tästä vain rakensi uusia inhimillisyyden ja rakkauden opetuksia. Hän sanoo esim.: "Ala päiväsi sanomalla itsellesi: minä tapaan urkkijan, kiittämättömän, ylimielisen, kavalan, kateellisen, vastahankaisen. Mutta sellaisia he ovat vain tietämättömyyttänsä siitä, mikä on hyvä ja paha. Mutta minä, joka olen tullut huomaamaan, että luonteeltaan hyvä on kaunista ja että paha on rumaa ja että sen luonne, joka tekee väärin, on oman luonteeni heimolainen… ja että se on yhtä suuressa mitassa osallinen jumaluudesta, minulle ei kukaan heistä saata tehdä vääryyttä, sillä ei yksikään voi tartuttaa minuun sitä mikä on rumaa enkä minä saata suuttua sukulaiseen enkä häntä vihata. Sillä meidät on luotu yhteistoimintaa varten, niinkuin jalat, kädet, silmälaudat, niinkuin ylä- ja alahammasten rivit. Luonnonvastaista niin ollen on, jos toimii toistansa vastaan; ja jos kiukustuu ja kääntää toiselle selkänsä, niin silloinhan toimii toistansa vastaan." (11, 1.) Muuan toinen hänen ohjeitansa, erittäin viisas neuvo, sanoi, että tulee kiinnittää ajatuksensa niin paljon kuin mahdollista toisten avuihin mieluummin kuin heidän vikoihinsa. "Jos haluat tuottaa itsellesi iloa, niin ajattele niitten hyviä puolia, joitten kanssa elät — yhden työteliäisyyttä, toisen vaatimattomuutta, kolmannen anteliaisuutta, ja vielä jotakin neljännen muuta hyvää avua." Mikä läksytys sille halveksittavalle kyynillisyydelle, jota meidän joka päivä on kiusaus näytellä. "Kuolematon olento tulee eteemme", sanoo Robertson, "kokonainen iankaikkisuus mielessään ja sielussaan, ja me käymme luokittelemaan hänet, merkitsemme hänet lipulla niinkuin merkitsisimme lasipöntön sanoen: tässä on riisiä, tässä hyytelöä, tässä hiusvoidetta; ja sitten luulemme, että olemme säästyneet kannen avaamisesta. Kuinka toisin kohtelikaan Vapahtaja niitä, jotka tulivat hänen luoksensa!… ja Hänen kosketuksestaan laikahtikin heistä jokaisesta oma valonkipinänsä."
Tässä vielä moniaita erikoisen ytimekkäitä, sisältörikkaita ja kauniita neuvoja:
"Ihmiset ovat olemassa toistensa takia. Opeta heitä tahi ole kärsivällinen heidän kanssansa." (VIII, 59)
"Paras kostamisen keino on, ettei tule väärintekijän kaltaiseksi."
"Jos joku on tehnyt vääryyttä, on vahinko hänen omansa. Mutta ehkäpä hän ei olekaan tehnyt väärin." (IX, 38.)
Huomattavimmat ovat kuitenkin ne yhdeksän perusohjetta, jotka hän laati harkittaviksensa, milloin joku oli häntä loukannut, nimittäin:
1. Ihmiset ovat luodut toisiansa varten; alempi ylempää ja molemmat toisiansa varten.
2. On vastustamattomia vaikutuksia, jotka painavat merkkinsä ihmisiin ja muodostavat heidän mielipiteitään ja heidän tekojaan.
3. Synti on pääasiassa hairahdusta ja tietämättömyyttä — tahdotonta orjuutta.
4. Me olemme itse heikkoja emmekä suinkaan tahrattomia; ja jos emme lankea erehdyksiin, niin johtuu se monesti enemmän pelkuruudesta ja oman maineen huolenpidosta kuin siitä, ettemme tuntisi halua sitä tekemään.