Marcus Aureliuksen niinkuin niin monen muun elämässä me saatamme keksiä hyvityksen suuren lain. Ylhäisessä asemassaan hän viimeisten elinvuosiensa aikana joutui monen vilpillisen ja teeskentelevän ja alhaisen ihmisen seuraan; mutta hänen nuoruutensa oli kulunut onnellisemmissa olosuhteissa, ja se pelasti hänet vaipumasta sellaisten ihmisten alakuloisuuteen, joille ei kukaan, oli mies tai nainen, voi olla mieliksi. Nuorempana hän onneksi oli nähnyt kauniimpia puolia ihmiskunnasta, ja näiden puhtaampien ja onnellisempien päiväin muistelo oli hänelle kuin pelastuksen puu keskellä hänen hallituskautensa katkeria ja kuohuttavia myrskyjä.

3 Luku.

MARCUS AURELIUKSEN ELÄMÄ JA MIELIPITEET (jatkoa).

Marcus oli nyt Rooman maailman kiistämätön valtias. Hänen hallussaan oli korkein ja loistavin asema, mihin ihmissuuruus saattoi kohota.

Mutta tämä keisarikunnia ei sytyttänyt mitään ylpeyden tahi itsetyytyväisyyden kuohua hänen leppeässä ja nöyrähenkisessä luonteessaan. Hän katsoi itse asiassa olevansa kaikkien palvelija. Hänen velvollisuutensa oli omassa persoonassaan kohdata kaikkia vaaroja, kuten härkä tai jäärä tekee laumaansa varjellakseen, asettua etunenään kaikissa sodan vaivoissa ja kaivautua syvimmälle kaikkinaiseen rauhan raadantaan. Väenlaskun toimeenpano, riitajuttujen ratkaiseminen, kansan siveellisyyden kohottaminen, veriheimolaisten avioliittojen ehkäiseminen, alaikäisten holhoaminen, valtion menojen supistaminen, gladiaattorileikkien ja näytäntöjen vähentäminen, teitten kunnossapidon valvonta, senaattorien etuoikeuksien palauttaminen, todella arvokasten virkamiesten valitseminen, vieläpä katuliikenteenkin järjesteleminen — nämä ja lukemattomat muut tehtävät niin täydelleen anastivat hänen aikansa, että hänen täytyi monestikin, horjuvasta terveydestään huolimatta, uupumatta työskennellä aamuvaraisesta myöhään yöhön saakka. Useasti täytyi hänen asemansa takia olla läsnä kilpaleikeissä ja teatterinäytännöissä, mutta näissä tilaisuuksissa hän usein vietti aikansa lukemalla tai luetuttamalla itselleen tai tekemällä muistiinpanoja. Hän oli yksi niitä, joiden mielestä ei mitään saa tehdä kiireesti ja että harvat rikokset ovat pahempia kuin ajan tuhlaaminen. Sellaisia mielipiteitä ja sellaisia tottumuksia meidän on kiittäminen hänen teoksistaan. Hänen Itsetutkistelunsa kirjoitettiin keskellä raastavia huolia, suuressa itsensäkieltämisessä, kvaadeja ja markomanneja vastaan käytyjen sotien aikana, ja on hän kirjoittanut muitakin teoksia, jotka kovaksi onneksi ovat kadonneet. Harvojapa menetyksiä, mitä tulee vanhan ajan kadonneisiin kirja-aarteisiin, me kipeämmin valitamme kuin tämän keisareista viisaimman ja pakanoista hurskaimman omatekoista kadonnutta elämäkertaa.

Asemansa ulkonaiseen loistoon nähden — noihin upeihin ja uljaihin "valjaisiin" niin sanoaksemme, jotka herättävät ihmisten ihailua ja kateutta — ei kukaan saattanut osoittautua välinpitämättömämmäksi kuin hän. Hän käsitti kuitenkin välttämätöntä olevan ylläpitää korkean asemansa arvoa. "Joka hetki", sanoo hän, "ajattele kiinteästi, että sinun roomalaisena ja miehenä tulee tehdä tehtäväsi täysin ja koristelemattoman arvokkaasti, ja mielenkiinnolla ja vapaasti ja oikeudenmukaisesti" (II, 5). Toisessa paikassa hän sanoo: "Anna sinussa asustavan jumaluuden olla olemuksesi vartija; olet mies ja varttuneessa iässä, valtion asiain hoitaja, roomalainen ja hallitsija, joka on asettunut paikalleen lailla miehen, joka odottaa merkkiä, mikä kutsuu häntä elämästä pois." (III, 5). Mutta hänestä ei ollut tarpeellista ottaa vastaan niitä tympäiseviä kunnianosoituksia ja sitä alentavaa jumaloimista, jotka olivat monelle hänen edeltäjälleen niin mieluisia. Hän kielsi sen mahtailevan herjaamisen, joka sisältyy temppelien ja alttarien pyhittämiseen keisarille, sanoen että jokaiselle todelliselle hallitsijalle maailma oli temppeli ja kaikki kunnon ihmiset pappeja. Hän epäsi, mikäli mahdollista, kaikki kultaiset patsaat ja osanoton triumfikulkueisiin. Kaikkea komeutta ja loistoa, jota hän julkisten tehtäväinsä takia ei saanut vältetyksi, hän piti tyhjänä varjona vain. Marcus Aurelius tunsi, yhtä syvästi kuin Shakespeare näyttää tunteneen kaiken maallisen epäoleelliseksi, haihtuvaksi, katoavaksi; hän olisi omaksunut ajatuksen, että

Ainetta on ihminen mointa,
Mille unet kudotaan,
Ja elo lyhyt se unest' esiin sukeltaa
ja uni sen myös sulkee.

"Kun eteemme kannetaan ruokia", sanoo hän, "niin tuntuu meistä, että tuo on kalan kuollut ruumis, tuo taas linnun tai porsaan hengetön ruumis; ja edelleen, että tuo Falernon viini ei ole muuta kuin rahtunen rypälemehua ja tuo purppuravaate jonkun lampaan villaa, jota on värjätty kuolleen raakun verellä; niin meistä siis tuntuu ja täten olemmekin tavanneet itse esineet ja tulleet ne läpikotaisin tuntemaan ja siten näemme mitä laatua ne ovat. Juuripa samalla muotoa… milloin erikoiset asiat näyttävät meistä ansaitsevan tunnustustamme mitä suurimmassa määrässä, meidän tulisi ne paljastaa ja katsoa, kuinka arvottomia ne ovat; meidän pitäisi riisua niiltä koko se sanakoreus, jolla ne on arvoonsa nostettu" (VI, 13).

"Mille kannattaa panna arvoa? Sillekö että otetaan kättentaputuksilla vastaan? Ei suinkaan. Ei ole liioin pantava arvoa kielelle, joka kalkuttaa kiitosta, sillä joukkojen ylistys on kielen pieksäntää." (VI, 16.)

"Aasia ja Euroopa ovat vain kolkkia maailmankaikkeudessa; meri kokonaisuudessaan ei muuta kuin pisara; Athos pieni kivensiru; koko nykyinen aika piste iäisyydessä. Kaikki kappaleet ovat pientä, muuttuvaa, katoavaa." (VI, 36).