Marcuksesta samoin kuin Shakespearesta näyttää tuntuneen että
On mailma näyttämö, ja pelkkä näyttelijä niin mies kuin nainenkin,
sillä hän kirjoittaa nämä merkilliset sanat:
"Turhaa näyttelyä, esiintymistä estraadilla, lammaskatraita, karjalaumoja, keihäsharjoituksia, koiranpenikoille viskattu luu, leivänpalanen kalalammikossa, muurahaisen aherrusta, säikähtynyt hiiri-parka, joka tarakkaansa kantaen puikahtaa pakoon, rihmasta temmottava leikkinukke — kas tuota elämä muistuttaa. Velvollisuutesi siis on tämäntapaisten kappalten keskellä osoittaa hyvänsävyisyyttä eikä näyttää korskeita ilmeitä; kuitenkin tulee meidän ymmärtää, että jokainen ihminen on juuri sen arvoinen kuin ne asiat, joihin hän kiintyy."
Itse asiassa oli hovi Marcukselle taakka; hän sanookin, että filosofia oli hänen äitinsä, keisarikunta vain äitipuoli; ainoastaan se että hän toisesta saattoi saada lepoa, teki toisen rasitukset hänelle siedettäviksi. Niin keisari kuin olikin, kiitti hän jumalia siitä, että he olivat sallineet hänen tajuta Thrasean, Helvidiuksen, Caton, Brutuksen sielunelämän. Ennen kaikkea hän näyttää kammonneen sitä mahdollisuutta, että hänestä koskaan saattaisi tulla jonkun edeltäjänsä kaltainen. Hän kirjoittaa:
"Katso ettei sinusta tehdä Cæsaria;[80] katso että sinua ei värjätä sillä värillä. Pysy siis vaatimattomana, hyvänä, puhtaana, vakavana, teeskentelystä vapaana, oikeuden ystävänä, jumalten palvojana, ystävällisenä, uskollisena, uupumattomana kaikissa säädyllisissä toimissa. Kunnioita jumalia ja auta ihmisiä. Lyhyt on elämä. Vain yksi ainoa hedelmä on tällä maallisella elämällä: hurskas mielenlaatu ja yhteiskuntaa hyödyttävät teot." (IV, 19).
Samaan tulokseen on tullut toinen murheitten raastama, mutta vähemmän ihailtava kuningas: "Kuulkaamme siis kaiken opin päätöstä: pelkää Jumalata, ja pidä hänen käskynsä; sillä sitä tulee kaikkein ihmisten tehdä." (Salom. Saarn. 12, 13.) Mutta meidän on aika jatkaa laihahkoa kuvausta Marcuksen elämästä, mikäli Dio Cassiuksen[81] ja Capitolinuksen köykäiset ja lörpöttelevät kyhäykset sekä hajanaiset viittaukset muista kirjailijoista sallivat meidän sitä tehdä.
Raskain sydämin hän lienee vielä kerta lähtenyt Germaniaan kukistamaan kvaadein ja markomannein vaarallista kapinaa. Voidakseen täyttää armeijassaan ruton vaikutuksesta syntyneet aukot hänen täytyi ottaa riveihin orjia; ja rahaa saadakseen hänen oli pakko myydä palatsin koristuksia, vieläpä moniaita keisarinnan jalokivistäkin. Juuri ennen lähtöä kohtasi häntä syvä suru, kun hänen pieni poikansa kuoli, Commoduksen kaksoisveli, jonka kauniit kasvonpiirteet ovat vieläkin säilyneet erinäisissä rahoissa. Sodan alkuaikana hän oli kerta tutkimassa kahlaamon syvyyttä, kun vihollinen äkkiä hyökkäsi hänen kimppuunsa, ja hän pelastui heidän heittokeihäiltään vain siten, että sotilaat ehättivät suojaamaan häntä kilvillään. Talvisen Tonavan jäällä kävi sitten kiivas ottelu. Mutta kuuluisin sotatapaus oli hänen v. 174 kvaadeista saamansa suuri voitto, joka kristittyjen mielestä oli niin sanottu "ukkoslegionan ihme".
Kaikista eriskummallisista lisäkkeistä puhdistettuna tapahtuma — sen todenperäisyydestä puhuvat erinäiset muistorahat ja Antoninuksen pylväässä oleva kohokuva — näyttää olleen seuraavaa laatua. Marcus Aurelius ja hänen armeijansa oli teljetty vuorensolaan, jonne he liian varomattomasti olivat seuranneet vihollisen muka peräytyviä joutsimiehiä. Tässä solassa he vihollisten kaikkialla saartamina, paahtavan helteen ja polttavan janon näännyttäminä, eivät voineet taistella eikä sieltä paetakaan, ja heittivätkin kaiken toivon, puhkesivat parkuun ja valitukseen ja vaipuivat täydelliseen toivottomuuteen, josta eivät edes Marcuksen uupumattomat ponnistukset voineet heitä kohottaa. Vaaran ja hädän uhkaavimmalla hetkellä rupesi pilviä kerääntymään taivaalle ja sadetta ryöppynä lankesi maahan, niin että sotilaat saivat koota vettä kilpiinsä ja kypäreihinsä sammuttaakseen oman ja ratsujensa janon. Heidän juuri tätä tehdessä vihollinen kävi kimppuun, mutta sade oli rakeitten sekaista ja vimmatun raivokkaasti pieksi hyökkääjiä kasvoihin. Myrskyyn liittyi jyrinä ja salamat, jotka näkyvät tuottaneen vahinkoa viholliselle ja herättäneen heissä suurta kauhua, mutta roomalaisten puolella ei sattunut mitään vauriota. Roomalaiset luonnollisesti pitivät tapahtumaa jumalten varjeluksena ja saivat loistavan voiton, joka tuli ratkaisevaksi tässä vaarallisessa ja tärkeässä sodassa.
Kristityistä tapahtuma ei ollut mikään pelkkä kaitselmuksen varjelu, vaan suorastaan ihmetyö, ja he katsoivat sen johtuneen siinä legionassa palvelleitten veljiensä rukouksista, ja tämän seikan nojalla legiona sai nimekseen "ukkoslegiona", legio fulminata. Tiettyä kuitenkin on, että tämä nimi aina Augustuksen ajoista asti oli ollut eräällä legionalla, jonka kilpiin oli merkiksi kuvattu leimahtava salama; ja pakanat itse uskoivat saaneensa avun mitkä hurskaan keisarin rukousten, mitkä Arnufis-nimisen egyptiläisen taikurin loitsujen kautta.