Eräs kirkkoisistä, tulinen ja kaunopuheinen Tertullianus, on sitä mieltä, että tämä pelastus käänsi keisarin mielen suosiolliseksi kristityille ja viittaa hänen kirjeeseensä senaatille, jossa kirjeessä Aurelius tunnustaa saaneensa kristityiltä rukoilijoilta tehokasta apua ja kielsi ketään tästä pitäen häiritsemästä tämän uuden uskonnon tunnustajia, jotteivät he käyttäisi häntä vastaan sitä rukouksen asetta, joka oli ollut niin voimakas hänen hyväkseen. Tämä kirje tavataan Justinus marttyyrin Apologian lopulla, ja vieläpä siinä lisätään, että kristittyjä ei saa loukata eikä vainota, jopa että jokainen, joka heidät ilmiantoi, oli elävänä poltettava! Tästä näemme heti, että tämä kirje on noita julkeita ja ilmeisiä, läpikuultavan selviä petoksia, joita viiden ensimmäisen vuosisadan kirjallisuus valitettavasti on liiankin täynnä. Mikä oli Marcuksen todellinen suhde kristittyihin, sitä saamme tarkastaa myöhemmin.
Keisarin lempeälle sydämelle sota, voitollinenkin, oli erittäin vastenmielinen; ja sittenkin täytyi hänen viettää melkoinen osa elämästään tällaisissa tuskallisissa ja hedelmättömissä toimissa. Mitä hän ajatteli sodasta ja sen menestyksistä, se on elävästi ilmaistu seuraavassa huomautuksessa:
"Hämähäkki on ylpeä siepattuaan kärpäsen, joku toinen saalistettuaan jäniksen, toinen pyydystettyään kalan, toinen kaadettuaan karjun tai karhun, ja toinen voitettuaan sarmaatit. Eivätkö he ole rosvoja kaikki tyynni, jos tutkit heidän menettelynsä vaikuttimia?" Tässä hän tuomitsee omat tahdottomat tekonsa. Sittenkin soi hänen onneton kohtalonsa, että ennenkuin hän vielä oli selvinnyt tämänkään sodan päivistä, uusi ja paljon raastavampi ja peljättävämpi sälytettiin hänen käydä.
Kapina, jonka tekijä oli Avidius Cassius, sotapäällikkö vanhaa, jäykkää roomalaistyyppiä, jota Marcus huolimatta moniaista pahaenteisistä varoituksista sekä rakasti että uskoi. Sellaisen miehen osoittama kiittämättömyys herätti keisarissa mitä syvintä mielihaikeaa, joskin se yleinen rakkaus, jonka hänen oivallinen hallituksensa oli synnyttänyt, pelasti hänet niistä vaarallisista seurauksista, joita hankkeesta olisi saattanut johtua.
Kapinallisen kenraalin omat sotilaat luopuivat hänestä; eikä hän ollut kuin nimellisesti ollut keisarina kolme kuukautta ja kuusi päivää, kun omat upseerit murhasivat hänet. Hänen päänsä lähetettiin Marcukselle, joka otti sen surulla vastaan eikä murhaajia rohkaissut vähimmälläkään tavalla. Menestyksen ilo hälveni suruun siitä, että hänen vihamiehensä ei ollut elänyt, jotta hänen olisi ollut sallittu osoittaa hänelle totista anteeksiantoa. Hän pyysi senaattia armahtamaan Cassiuksen koko perhettä ja suostumaan siihen, että tämä yksi ainoa elämä jäisi kansalaissodan sovitusuhriksi. Senaattorit ottivat vastaan tämän lempeyden todisteen sillä innostuksella, minkä se ansaitsi, ja senaatin istuntosali kaikui siunauksista ja suosionhuudoista.
Ei koskaan ole vaarallista salaliittoa vaimennettu lempeämmin ja rauhallisemmin ja tehokkaammin. Marcus matkusti kaikissa maakunnissa, jotka olivat asettuneet Avidius Cassiuksen puolelle, ja kohteli niitä mitä täydellisimmällä ja maltillisimmalla sovinnollisuudella. Hänen saavuttuansa Syyriaan tuotiin hänelle Cassiuksen kirjeenvaihto, mutta loistavalla jalomielisyydellä, josta historia ei tiedä montakaan esimerkkiä, hän sitä lainkaan lukematta heitti sen liekkeihin.
Tämän rauhoitusretken aikana hän menetti vaimonsa Faustinan, joka äkkiä kuoli eräässä Taurusvuoren laaksossa. Historia, elikkä oikeammin se tarinakokoelma, joka usein käy tämän ajan historiasta, on leimannut Faustinan luonteen mitä likaisimmaksi ja kunniattomimmaksi, onpa se syyttänyt hänen puolisoaan Aureliustakin siitä, että hän liian anteeksiantavana oli sukoillut hänen rikkomuksiaan. Mitä Faustinaan tulee, ei meillä ole paljonkaan sanomista, vaikka on pätevät syyt uskoa, että monet hänen häpeällisestä elämästään kerrotut jutut ovat liioiteltuja, elleivät kerrassaan vääriä. Varmaa on että enimmät moitteet häntä ja hänen muistoansa vastaan pohjistuvat Dio Cassiuksen pahanilkisiin tarinoihin, hänen, joka erikoisesti rakasti kaikkinaisia häpeäjuttuja, omansa halventamaan ihmiskuntaa. Se erikoinen häntä vastaan tehty syyte, että hän muka olisi houkutellut Avidius Cassiuksen rikkomaan uskollisuuden ja kuuliaisuuden lupauksensa, on tykkänään riittävää pohjaa vailla, jos kohta ei täydellisesti ristiriidassa sen kanssa, mitä hänen omat säilyneet kirjeensä puhuvat. Ja lopuksi: Marcus ei ainoastaan hellästi rakastanut häntä, yhdentoista lapsensa äitiä, vaan nimenomaan Itsetutkisteluissaan kiittää jumalia siitä, että he ovat hänelle suoneet "sellaisen vaimon, niin kuuliaisen, niin hellän ja niin vaatimattoman". Epäilemättä Faustina ei ollut miehensä arvoinen; mutta varmasti on jalolle luonteelle kunniaksi eikä häpeäksi, jos luotaan torjuu mustasukkaisuuden ja epäluulot ja luottaa toisiin lujemmin kuin he ansaitsevatkaan.
Niin moitteeton oli Marcus Aurelius tavoiltaan, ettei aikalaisten ilkeys eikä jälkimaailman häpäisemisen halu ole onnistunut keksimään mitään tahrapilkkua hänen harvinaisen puhtaassa elämässään ja periaatteissaan. Mutta halpamaisuus ei tahdo menettää uhrejaan. Se kaiken etevyyden viha, joka pani Caligulan kykynsä mukaan halventamaan suurten miesten muistoa, raivoaa, vaikka vähemmän julkisena, monenkin ihmisen mielessä. Heitä ilahuttaa ihmiselämän polkeminen tuollaiseksi karuksi, ilottomaksi kankaaksi, "jossa jokainen myyränmätäs on vuori ja jokainen ohdake puu". Suuret miehet ovat heidän silmissään yhtä pienet kuin heidän sanotaan olevan omien kamaripalvelijainsa silmissä, ja ylen monet heistä, jos huomaavat:
Likaa tai virhettä kuuluisassa nimessä eivät sure että heidän suurimpansa ovat niin pienet paisuttavat itsensä mielettömässä ihastuksessa ja arvostavat koko luontoa savijaloiltansa tahtomatta nostaa silmänsä ja nähdä, kuinka sen kultaista päätä kruunaa hengen tuli, muita maailmoja tavoitellen.
Tästäpä syystä, luulisin, ovat jotkut, kun eivät ole onnistuneet riistämään Marcus Aureliusta alas hänen korkealta siveelliseltä tasoltaan, koettaneet hyökätä hänen maineensa kimppuun Faustinan oletetun turmeluksen ja Commoduksen tosiasiallisen viheliäisyyden takia. Faustinasta olen jo puhunut. Commodukseen katsoen luullakseni riittää Salomon kanssa kysyä: "Kuka tietää, tuleeko pojasta viisas mies vaiko hullu." Commodus oli isän kuollessa vain yhdeksäntoista vuotias; ensimmäisinä kolmena vuotena hän hallitsi kunnioitusta ja tunnustusta ansaitsevalla tavalla. Marcus Aurelius ei ollut jättänyt mitään keinoa koettamatta antaakseen hänelle hyvän kasvatuksen aikansa parasten opettajain ja viisaimpain miesten avulla; ja Herodianus nimenomaan sanoo hänen eläneen siveellistä elämää isän kuolemaan asti. Jos siksi toiseksi jätämme laskuista pois luonnollisen rakkauden ja myönnämmekin (kuten päättelisin parista Itsetutkistelun kohdasta), että Marcuksella oli pahoja aavistuksia poikansa suhteen, niin olisiko ollut helppoa, olisiko edes ollut mahdollista yleisillä perusteilla syrjäyttää poika, joka oli saavuttanut täysikäisyyden? Mitenkä tämä asia lieneekin, jos joku arveleekin olevansa oikeutettu moittimaan Marcusta siitä, että Commodus lopultakin tuli olemaan vain "vääräkasvuinen ihmishylkiö", niin on tämä moite tuskin riittävän terävä-älyinen ansaitakseen kumoamisen vaivaa.