"Mutta Marcus Aureliushan julmasti vainosi kristityitä." Silmätkäämme lyhyesti tätä syytettä. Epäämätön asia on, että vainoja tapahtui hänen hallituskautensa aikana, ja siitä ovat riittävänä todistuksena Justinus marttyyrin, Sardeen piispan Meliton, Athenagoraan ja Apollinariuksen puolustuskirjoitukset samoin kuin Smyrnan seurakunnan kirje, joka kuvaa Polykarpuksen marttyyrikuolemaa, sekä Lyonin ja Viennen seurakuntain kirje uskonveljilleen Vähässä-Aasiassa. On kuitenkin syytä muistuttaa, että on toisenlaisiakin kirjallisia tietoja. Lactantius suoraan vakuuttaa, että niiden erinomaisten ruhtinasten hallitessa, jotka seurasivat Domitianusta, kirkko ei kokenut mitään väkivaltaa vihollistensa taholta, vaan "levitti kätensä itään ja länteen"; Tertullianus, joka kirjoittaa vain kaksikymmentä vuotta Marcuksen kuoleman jälkeen, nimenomaan sanoo (ja Eusebius yhtyy hänen vakuutukseensa) keisarin kirjoittaneen kirjeitä, joissa hän ei ainoastaan julistanut pelastuksensa kvaadein sodassa johtuneen "ukkoslegionan" kristittyjen sotilasten rukouksista, vaan käski vielä, että jokainen, joka kanteli kristittyjen päälle, olisi ankarasti rangaistava; ja Justinus marttyyrin teosten lopulla tavataan samansisältöinen kirje, joka Marcuksen sanotaan osoittaneen Rooman senaatille. Me saatamme syrjäyttää nämä rohkeat todistukset, saatamme uskoa, että Tertullianus ja Eusebius erehtyivät ja että ne asiakirjat, joihin he vetosivat, olivat väärennettyjä; mutta silloinpa meidän ei pitäisikään olla niin lopen varmoja väittämään, että keisari tehokkaasti otti osaa näihin vainoihin. Oma uskoni on (ja sitä uskoani vahvistavat monet perusteet), että hänen osansa niiden aiheuttamiseen oli äärettömän vähäinen. Jos ne, jotka rakastavat hänen muistoansa, luopuvat kirkkoisien todistuksesta hänen puolestaan, niin sallittakoon heidän toki kieltäytyä hyväksymästä niitä vakuutuksia, joiden nojalla hänet on tuomittu.

Itsetutkisteluissaan Marcus ainoastaan yhden ainoan kerran viittaa kristittyihin, ja silloin vain ohimennen, moittiakseen sitä välinpitämättömyyttä kuoleman suhteen, jonka hän samoin kuin Epiktetos katsoi johtuvan pelkästään itsepäisyydestä ja uppiniskaisuudesta eikä mistään jalommista periaatteista. Hyvin uskottavaa on, että hänessä asui sama syvä vastenmielisyys kristityitä kohtaan kuin yleensä muissakin. Että hän olisi ollut kylmäverinen ja katkera vainooja, on täydelleen vasten koko hänen luontoansa, olennaisesti ristiriidassa hänen tavallisen lempeytensä kanssa, vierasta koko sille hengelle, joka sai hänet kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa lieventämään laillisten rangaistusten ankaruutta, ja on yleensä katsottava kerrassaan vääräksi väitteeksi. Kuka mieliikään uskoa, että mies, joka hallituskautensa aikana rakensi ja vihki vain yhden ainoan temppelin, ja senkin "Laupeudelle"; joka, kaukana siitä, että olisi osoittanut mitään epäluuloa muukalaisia uskontoja kohtaan, päinvastoin soi, että niitä kaikkia kunnioitettiin, jonka kirjoitukset joka rivillään huokuvat mitä sydämellisintä ja hellintä ihmisrakkautta ja lempeyttä, että sellainen mies olisi poikennut pois omalta tieltänsä vainoamaan viattomimpia, suoramielisimpiä ja rauhallisimpia alamaisiaan?

Asian todellinen laita näyttää olleen seuraava. Ne syvät onnettomuudet, jotka vainosivat valtakuntaa Marcuksen koko hallituksen ajan, synnyttivät hätää laajalti maassa ja sytyttivät maakunnissa hurjan raivon niitä ihmisiä kohtaan, joiden jumalattomuus — sillä se nimi annettiin kristittyjen uskolle — oli aiheuttanut jumalten vihan. Tämä raivo puhkesi useasti rajuihin kansanmellakkoihin, joita vain lujaluontoisimmat maaherrat pystyivät hillitsemään tahi ehkäisemään. Milloin Marcukseen vedottiin, hän yksinkertaisesti antoi voimassa olevan lain käydä tavallista tietään. Tämä laki oli peräisin Trajanuksen ajoilta. Nuorempi Plinius, Bitynian maaherra, oli kirjeessä Trajanukselta kysynyt, mitä olisi tehtävä kristityille, joiden hän täysin tunnusti olevan elämässään nuhteettomat, mutta joiden opit, kuten hän sanoi, olivat tyhjentäneet jumalten temppelit ja kiukustuttaneet niiden hartaat palvojat. Vastauksessaan Trajanus oli määrännyt, että kristittyjä ei tullut etsiä, mutta jos heitä tuotiin maaherran eteen, ja heidän huomattaisiin itsepintaisesti kieltäytyvän luopumasta uskonnostaan, heidät silloin vietäisiin kuolemaan. Hadrianus ja Antoninus Pius olivat noudattaneet samaa menetelmää eikä Marcus Aurelius huomannut olevan syytä sitä muuttaa. Mutta tämä laki, joka rauhallisina aikoina lienee muodostunut pelkästään kuolleeksi kirjaimeksi, saattoi pahempien häiriöiden sattuessa kääntyä vaaralliseksi vainokeinoksi, niinkuin se oli kunnianarvoisen Polykarpuksen kohtaloon nähden ja Lyonin ja Viennen onnettomain seurakuntain suhteen. Pakanat luulivat, että syy, miksi heidän jumalansa salaisesti ilkkuivat "katsellen autioiksi jääneitä maita, ruttoa ja nälänhätää, kulkutauteja ja maanjäristyksiä, ärjyviä kuohuja ja tulisia ryöppyjä, aseitten kalsketta ja palavia kaupunkeja ja haaksirikkoja ja rukoukseen kohoavia käsiä", oli vihattujen galilealaisten epäusko ja jumalattomuus, minkä rikkomuksen saattoi sovittaa vain syyllisen kuolema. "Heidän vihollisensa", sanoo Tertullianus, "ääneen vaativat viattoman verta, vihansa tekosyyksi ja verukkeeksi väittäen uskovansa, että kristityt ovat joka ainoan yleisen onnettomuuden syy ja alkujuuri. Jos Tiber on tulvinut yli äyräittensä tai Niili ei ole tulvinut ollenkaan, jos taivas on evännyt säteensä, jos nälänhätä tai rutto on uhreja riistänyt, niin heti huudetaan: 'kristityt leijonain eteen'." Ensimmäisinä kolmena vuosisatana vaatimus: "alas kristinusko!" oli yhtä karkea, yhtä kiihkeä ja yhtä ajattelematon kuin huuto "alas paavilaisuus!" usein on ollut nykypäivinä. Äärettömän paljon vähemmän häpeällistä Marcuksen oli kallistaa korvaansa edelliselle huudolle kuin joittenkuitten nykyajan valtiomiesten on ollut kuunnella jälkimmäistä mieletöntä raivoa.

Missä määrässä on Marcus Aurelius vastuussa niistä marttyyrituomioista, joita hänen hallitessaan langetettiin? Arvelen, että tuomita ei tässä suhteessa saa järeästi ja kaavamaisesti, vaan varoen ja harkitusti. Tavallinen oikeus varmaankin vaatii, että me emme sekoita nykyaikaa menneisyyteen tahi tuomitse keisarin menettelyä, ikäänkuin hän eläisi yhdeksännellätoista vuosisadalla tai ikäänkuin hän olisi toiminut täydellisesti tuntien Kristuksen evankeliumin ja pyhien historiat. Ennenkin häntä olivat viisaat ja hyvät miehet, ylpeässä tietämättömyydessään, inhoten ja halveksien puhuneet kristinuskosta. Filosoofit, jotka ympäröivät hänen valtaistuintansa, suhtautuivat siihen epäluuloisesti ja vastenmielisesti. Kansasta suurin osa uskoi lujasti yleisiä huhuja, että muka sen kannattajat saastuttivat kauheita yöllisiä kokoustilaisuuksiansa hirvittävillä taikauskoisilla menoilla ja pöyristyttävillä juhlallisuuksilla, joita on mahdoton mainitakaan. Näitä katalia parjauksia, — kammottavia syytöksiä, että he harjoittivat ihmissyöntiä ja sukurutsausta — vahvistivat orjilta tavan takaa kidutusneuvoilla kiristetyt väärät todistukset, mitä todistustapaa tuo aika samoin kuin paljon myöhemmätkin mielettömyydessään pitivät totuuden varmana, sitovana tunnustuksena.

Kristinusko sekoitettiin siihen aikaan monenmoisiin halpa-arvoisiin muukalaisiin taikauskoihin; ja jos keisari koskaan tuomarinammatissaan kohtasi kristittyjä, niin hän paljon uskottavammin kohtasi sellaisia, jotka eivät ansainneet sitä nimeä, kuin niitä, joiden hyveisiin kuuluivat lauhkeus, maailman hyörinän vierominen, nöyryys, ja jotka edustivat rauhallisinta, hurskainta, parasta ainesta koko valtakunnassa. Kun tämänkaltaisia seikkoja punnitsemme asianmukaisesti, lienemme valmiit antamaan anteeksi Marcus Aureliukselle, että hän tässä asiassa tietämättömyydestä on menetellyt väärin, ja myöntämään, että hän kristittyjä vainotessaan lienee täyttä totta luullut tekevänsä Jumalalle palveluksen. Hänen oman uskonsa syvä hurskaus, hänen hallituksensa tunnollisuus, hänen lämmin ihmisystävyytensä, hänen omien filosoofisten perustotuuksiensa vakavuus, kaikki oli omansa tekemään hänestä pahemman kirkon vihamiehen kuin mitä oli raaka Commodus tahi ilettävä Heliogabalus. Vaan että hänessä kumminkaan ei ollut vähintäkään viehtymystä vainoamiseen; että nämä vainot enimmältä osalta syntyivät itsestään ja tilapäisesti; että ne eivät missään määrässä johtuneet hänen suoranaisesta toimenpiteestään tai olleet hänen toivomuksensa mukaisia, se selviää siitä tosiseikasta, että vainot tapahtuivat Galliassa ja Vähässä-Aasiassa, vaan ei Roomassa. Kuitenkin on Roomassa epäilemättä ollut satoja kristityitä, vieläpä itsensä keisarin silmäin edessä; olipa hänen omassa armeijassaankin paljon kristittyjä, emmekä kumminkaan koskaan ole kuulleet hänen häirinneen heitä ketään. Sardeen piispa Melito, kirjoittaessaan keisarille, ilmaisee epäilevänsä, tiesikö hän todella, millä tavalla hänen kristittyjä alamaisiaan kohdellaan. Puolustuspuheessaan Justinus marttyyri puhuu hänelle täyden luottamuksen ja syvän kunnioituksen sanoin. Lyhyesti: hän oli tässä asiassa "syytön, mutta onneton". On tuskallista ajatella, että kunnianarvoisa Polykarpus ja syvämietteinen Justinus saattoivat periaatteittensa vuoksi menettää henkensä ei ainoastaan niin hyvän miehen hallitessa, vaan vieläpä hänen auktoriteettinsa nojalla; mutta olisimmepa kovin armottomia ja ylen heikko olisi ajatuskykymme, jollemme mielihalulla voi uskoa, että vaikka nämä pyhät miehet olivat saaneet marttyyrikruunun hänen käsistään, heidän lunastetut sielunsa olisivat olleet ensimmäiset rakkauden tervehdyksin vastaanottamaan pakanoista hurskaamman sen Vapahtajan luona, jonka kirkkoa hän vainosi, mutta jonka sisäisestä hengestä juontuivat hänen omat hyveensä, jota hän tietämättänsä palvoi ja jota hän, jos milloin olisi hänestä kuullut ja hänet tuntenut, olisi sydämestään rakastanut ja kunnioittanut jalolla, tahrattomalla elämällään.

Lyonin ja Viennen seurakuntien vainot tapahtuivat v. 177. Pian tämän jälkeen uudet vastapuhjenneet sodat kutsuivat keisarin pohjoiseen. Sanotaan, että Rooman huomatuimmat miehet, peläten, etteivät enää koskaan saisi häntä nähdä, pyysivät häntä antamaan heille jäähyväisiksi viimeiset neuvonsa ja että hän kolmena päivänä keskusteli heidän kanssansa filosoofisista asioista. Kun hän sitten saapui sotanäyttämölle, seurasi voitto taaskin hänen aseitaan. Mutta Marcus oli jo tulossa vanhaksi ja hänen voimansa olivat raatamisesta ja rasituksista ja matkustuksista pitkän ja työteliään elämänsä aikana lopen kuluneet. Hän sortui sekä sieluntuskiin että ruumiillisiin kärsimyksiin ja lyhyen sairauden jälkeen kuoli Pannoniassa, joko Viennessä tai Sirmiumissa, maaliskuun 17 päivänä v. 180, yhdeksännelläkuudetta ikävuodellaan ja kahdennellakymmenennellä hallitusvuodellaan.

Kuolema ei ollut hänelle mikään kauhistus. Hän oli aivan selvillä siitä, että "ei ole miestä niin onnekasta, että hänen kuollessaan ei olisi ketään, joka ei iloitsisi siitä mikä oli tapahtumassa. Olettakaamme, että hän oli hyvä ja viisas mies, niin ainakin joku sanoo hänestä: 'saapa toki viimeinkin hengähtää vapaasti, kun on päässyt tästä koulumestarista. Totta on, ettei hän ollut tyly kenellekään meistä, mutta minä tunnen, että hän kaikessa hiljaisuudessa halveksii meitä'… Ajattele tätä kuollessasi ja sinä eroat täältä tyytyväisempänä miettien näinikään: 'Olen poistumassa elämästä, josta ystävänikin, joitten puolesta minä olen niin paljon ahertanut, uurastanut ja murehtinut ja rukoillut, toivovat minun lähtevän, siinä mielessä, että siitä saisivat jotakin etua'. Miksi siis ihminen takertuisi pitempään elämään täällä? Älä kuitenkaan tästä syystä eroa vähemmän ystävällisenä mieleltäsi heitä kohtaan, vaan säilytä oma luonteesi ja pysy edelleen ystävällisenä ja hyväntahtoisena ja hyvänä." Ja peläten kuolemaa paljon vähemmän kuin hyveen laeista poikkeamista hän huudahtaa: "Tule joutuun, oi kuolema, sillä pelkään, että minä viimein unohdan itseni." Tätä lausuntoa on syystä verrattu niihin, jotka Bossuet on asettanut erään kristityn suuhun: "Oi kuolema, et sinä hämmennä suunnitelmiani, vaan ne toteutat. Kiiruhda siis, oi lempeä kuolema… Nunc dimittis."

Jalompi, hienompi, puhtaampi, ihanampi sielu — menestyksessä vähemmän pöyhistynyt tai vastoinkäymisessä lujamielisempi sielu, — hyveessä, puhtaudessa, itsensäkieltämisessä oikeutetumpi astumaan ikuiseen rauhaan, ei koskaan ole käynyt taivaallisen Isän kasvojen eteen. Yllättävää ei suinkaan ole, että kaikki, joilla oli siihen varoja, omistivat hänen kuvapatsaansa ja että vuosikausia myöhemmin niitä näki kotijumalten joukossa pakanaperheissä, jotka tunsivat olevansa toivorikkaampia ja onnellisempia omistaessaan muiston miehestä, joka keskellä vaikeuksia ja turmeltuneessakin ilmapiirissä kuitenkin osoittausi niin viisaaksi, niin suureksi, niin hyväksi ihmiseksi.

Oi sinä jalompia aikoja, rauhallisempia sydämiä varten luotu!
Oi ahkera ajattelija, totuuden kaunopuheinen julistaja!
Filosoofi, joka halveksit rikkautta, kuolemaa,
Mutta kärsivällinen kuni lapsi, lempeä ja elämää täynnä.

4 Luku.