Eräässä toisessa omalaatuisessa kohdassa hän sanoo, että kaikissa asioissa, jotka ovat luonnollisia ja niitä aiheuttavien syitten mukaisia, on itsessään jotakin kaunista ja puoleensavetävää; esim. rakosilla ja halkeamilla vastaleivotun leivän pinnassa. "Ja edelleen: kun viikunat ovat kypsät, aukeavat ne houkuttelevan avonaisiksi; ja tuleentuneissa öljymarjoissa juuri se seikka, että ne ovat lähellä mädäntymistilaa, lisää hedelmälle omituista kauneutta. Ja viljan nuokkuvat tähkäpäät ja leijonan kulmakarvat ja villisian kuonosta kuohuva vaahto ja monet muut seikat — vaikka ne eivät suinkaan ole itsessään kauniita, jos niitä ankarasti tarkastaa — kuitenkin, koska ovat luonnon muodostamain esineitten mukaisia, puolestaan kaunistavat niitä asioita, joihin ne kuuluvat, ja siten miellyttävät mieltä; niin että jos ihmisellä olisi tunteellisempi, syvempi käsitys maailmankaikkeuteen kuuluvista asioista, tuskinpa yksikään niistä, jotka muodostuvat johdonmukaisella tavalla, ei hänestä tuntuisi olevan omansa tavalla tai toisella miellyttämään häntä." (IV, 2.)

Tämä yhdenmukaisuus luonnon kanssa — luonnon seuraaminen ja kaikkien sen lakien noudattaminen — on Rooman stoalaisten opinkappalten avain.

"Kaikki, mikä on jollain tapaa kaunista, on kaunista itsessään, on oma rajansa, eikä sen osilla itsessään ole mitään arvoa. Niinpä ei asia kiitoksella tule pahemmaksi eikä paremmaksi… Käykö sentapainen esine kuin smaragdi huonommaksi entistänsä, ellei sitä ylistetä? Taikka kulta, norsunluu, purppura, lyyra, puukko, kukka, pensas?" (IV, 20.)

"Kaikki on sopusoinnussa minun kanssani, mikä sointuu yhteen sinun kanssasi, oi maailmankaikkeus. Ei mikään tule minulle liian varhain eikä liian myöhään, mikä on sinulle oikeaan aikaan. Kaikki on minulle hedelmää, minkä sinun vuodenaikasi tuottaa, oi luonto. Sinusta ovat kaikki kappaleet, sinussa ovat kaikki, sinuun kaikki palaa. Runoilija sanoo: Kekropsin ihana kaupunki; miksi et sinä sano: Jumalan ihana kaupunki." (IV, 23.)

"Antau mielelläsi kohtalon huomaan, sallien sen kehrätä lankasi minkälaisiin muotoihin sitä haluttaa." (IV, 34.)

Ja tässä hän käytännössä soveltaa sääntönsä hyvin vähäiseen seikkaan, nimittäin vuoteesta nousemiseen aamuisin. "Milloin aamusella vastenmielisesti teet nousua vuoteestasi, niin herätä itsessäsi tällaiset ajatukset: 'Olen nousemassa inhimillisen olennon työhön. Miksi siis olen tyytymätön, jos kerta olen tekemässä sitä, mitä varten olen olemassa ja mitä varten olen tullut maailmaan? Vai olenko minä luotu makaamaan sänkyvaatteissa ja pysyttäytymään lämpimänä?' 'Mutta tämä on paljon mieluisempaa.' Oletko siis olemassa nauttiaksesi etkä toimiaksesi ja ponnistaaksesi? Etkö näe pieniä kasveja, pikku lintusia, muurahaisia, hämähäkkejä, mehiläisiä, jotka työskentelevät yhdessä saattaakseen järjestykseen kukin oman omituisen osansa maailmankaikkeudesta? Ja oletko sinä vastahakoinen tekemään inhimillisen olennon työtä, etkö jo ehätä tekemään, mikä on luontosi mukaista?" (V, 1.) ("Mene, laiska, myyriäisen tykö, katso hänen menoansa ja opi." Sal. San. 6, 6.)

Sama periaate — että luonto on määrännyt meille oman paikkamme — että meille on annettu tehtävä suoritettavaksi ja että ainoa huolemme tulisi olla sen kunnollinen suorittaminen, sen suuren kaikkeuden siunaukseksi, jonka mitättömän pieniä osasia me vain olemme — vallitsee kaikissa niissä ihailtavissa normeissa, joilla keisari säännöstelee käyttäytymistämme toisia kohtaan. Muutamat ihmiset, hän sanoo, tekevät hyvää toisille ainoastaan siksi, että odottavat sen palkitsemista; toiset, elleivät pyydäkään mitään hyvitystä, kuitenkaan eivät unhota tehneensä hyvän työn; mutta toiset eivät edes tiedä, mitä ovat tehneet, vaan ovat kuin viiniköynnös, joka on kantanut rypäleet eikä hedelmänsä annettuaan muuta mitään pyydä. Siten meidänkin pitää tehdä hyvää toisille yhtä koruttomasti ja luonnonomaisesti kuin hevonen juoksee tai mehiläinen valmistaa hunajaa tai köynnös kantaa rypäleitä vuosi toisensa jälkeen ajattelematta kantamiansa rypäleitä. Ja toisessa kohdassa hän kysyy: "Mitä enempää pyydätkään tehtyäsi toiselle palveluksen? Etkö ole tyytyväinen toimittuasi luontosi mukaan ja täytyykö sinun koettaa saada siitä maksu, juuri kuin silmä pyytäisi korvausta näkemisestä tahi jalat kävelemisestä?"

"Olkoon sinusta jokainen sana ja teko, joka on luonnon mukainen, sinulle sopiva äläkä anna sitä seuranneen moitteen horjuttaa itseäsi… mutta jos jokin asia on hyvä tehdä tai sanoa, niin älä katso sitä itsellesi arvottomaksi." (V, 3.)

Toisinaan kuitenkin Marcus Aurelius horjuu. Elämän pahuus käy hänelle ylivoimaiseksi. "Kylpemiseen kuuluu sinun nähdäksesi", sanoo hän, "öljyä, hikeä, lokaa, likaista vettä, vastenmielisiä asioita nuo kaikki — samoinpa on elämä joka kohdaltaan ja kaikissa suhteissa" (VII, 24); ja toisessa paikassa: "Ihmisen elämässä aika on piste ja substanssi muuttuvainen ja havaintokyky ponneton ja koko ruumiin kokoonpano tuomittu mätänemään ja sielu kuin hyrrä ja onni vaikea ennustaa ja maine — sana vailla ajatusta." Mutta useammin hän sentään säilyttää täydellisen mielenrauhan ja sanoo: "Joko sinä elät täällä, ja olet jo tottunut siihen, tahi olet lähdössä pois, ja se on oma tahtosi, tahi olet kuolemaisillasi, ja olet täyttänyt velvollisuutesi. Mutta paitsi näitä ei ole mitään. Ole siis hyvällä mielellä." (X, 22.) "Ota ja heitä minut mihin mielit, sillä niinkin minä säilytän jumalallisen otsani rauhallisena eli tyytyväisenä, jos se voi tuntea ja toimia oman luontonsa mukaisesti." (VIII, 45.)

On jotakin viehättävää siinä, että stoalainen filosofia sisälsi niin paljon lohdutusta, että se pelasti ihmiset epätoivosta. Marcuksen tapaiselle hurskaalle ja tunnontarkalle sielulle olisi kristinuskon oppi "syntien anteeksiantamisesta" ollut arvaamattoman kallisarvoinen. Tästä jumalallisesta armosta — tästä syntiä poispyyhkivästä voimasta — vanha maailma ei tietänyt mitään; mutta Marcuksessa me tapaamme joitakin hämäriä ja heikkoja aavisteluja siitä opista ja esitettyinä sillä tavalla, että ne ainakin voivat huokua rauhaa filosoofin rintaan, jos kohta ei koskaan tunkeutua kärsivän kansan, rahvaan, sydämiin. Sillä "otaksu", sanoo hän, "että olet irtautunut yhteydestäsi luonnon kanssa — sillä osaksensa oli luonto sinut tehnyt, mutta nyt olet siitä itsesi erottanut — niin on sittenkin olemassa se sulo mahdollisuus, että pääset yhtymään siihen jälleen. Jumala ei ole sallinut kenenkään muun — sen tultua erotetuksi ja rikki lohkaistuksi — yhtyä jälleen yhteen. Muista siis, minkä hyvän lahjan Jumala täten on antanut ihmiselle etuoikeudeksi; sillä hän on jättänyt hänen valtaansa palata takaisin, milloin hän on tullut erotetuksi, ja yhtyä uudelleen ja asettua entiselle paikalleen." Ja vielä muualla hän sanoo: "Jollet saata säilyttää totista ja jalomielistä luonnetta, niin vetäydy rohkein mielin johonkin sellaiseen kolkkaan, jossa sinä voit sen säilyttää; mutta jos ei sinulla sielläkään olisi menestystä, niin erkane silloin heti elämästä, ei kiihkoisasti, vaan vaatimattomasti ja koruttoman vapaasti — ja silloin olet tehnyt ainakin yhden kiitettävän teon." Surullista, että Marcus Aureliukselle kuoleman piti näyttää ainoalta pakopaikalta, minne vetäytyä epätoivoissaan, kun lopultakin on joutunut tappiolle ponnistellessaan viisaaksi ja hyväksi ihmiseksi.