Kohtuullisuutta ja itsensäkieltämistä Marcus piti arvossa katsoen niiden olevan parhaita keinoja, millä karaista ja puhdistaa sydäntä; mutta iloista meidän on havaita, että hän ei antanut arvoa ylelliselle askeesille. Elämä toi mukanaan riittävästi, liiankin riittävästi vastahankaisuutta jännittämään hänen hermojaan; liiankin riittävästi tiukkaa vastatuulta hänen enää välttämättömästi tarvitakseen lisätä sitä oman toiminnan kautta. "Tarpeetonta", sanoo hän, "minun on hankkia itselleni vaivaa, sillä tahallani en ole koskaan tuottanut kenellekään tuskaa." (VII, 42.)

Vanhanajan filosofian yleisistä väitelmistä muuan sanoi, että viisaan miehen elämän pitäisi olla kuoleman mietiskelyä ja siihen valmistelua. Niin ainakin oli Marcus Aureliuksen laita. Ajatukset ihmisen "mitättömyydestä" ja siitä suuresta unhotuksen merestä, joka tämän jälkeen nielee kaiken, mitä hän on ja tekee, ovat alinomaa hänen mielessään; näihin ajatuksiin hän palaa säännöllisemmin kuin mihinkään muihin ja aina saa niistä saman siveellisen opetuksen.

"Koska kerran mahdollista on, että saatat erota elämästä juuri millä hetkellä hyvänsä, niin järjestä jokainen tekosi ja ajatuksesi sen mukaan… Varmastikin kuolema ja elämä, kunnia ja häpeä, vaiva ja ilo yhtä suuressa mitassa kohtaavat hyviä ihmisiä kuin pahojakin; ne ovat asioita, jotka eivät tee meitä paremmiksi eikä pahemmiksi, siksi ne eivät ole hyviä eikä pahoja." (II, 11.)

Toisaalla hän sanoo, että Hippokrates paransi tauteja ja kuitenkin kuoli, että kaldealaiset ennustivat tulevia asioita ja kuolivat, että Aleksanteri, Pompeijus ja Cæsar tappoivat tuhansia ihmisiä ja sitten kuolivat, että täit tuhosivat Demokritoksen ja toiset täit tappoivat Sokrateen, että Augustus ja hänen puolisonsa ja tyttärensä ja kaikki hänen jälkeläisensä ja kaikki hänen esivanhempansa ovat kuolleet, että Vespasianus ja koko hänen hovinsa ja kaikki, jotka hänen aikanaan juhlivat ja huolivat ja sairastivat ja harjoittivat kauppaa ja taistelivat ja liehittelivät ja virittivät salajuonia ja napisivat ja toivoivat toisten ihmisten kuolevan ja ikävöivät päästäkseen kuninkaiksi ja konsuleiksi, ovat kuolleet, että kaikki turhanaikaiset ihmiset, jotka paraikaa tekevät kaikkea tätä, ovat tuomitut kuolemaan, että kaikki inhimilliset asiat ovat savua eikä mitään muuta, että meidän asiamme ei ole ratkaista, esitämmekö näytelmän loppuun vaiko vain osan siitä, vaan että ratkaisu kuuluu jumalille. "Monta suitsutuksen jyvästä on samalla alttarilla; yksi putoaa ennemmin, toinen myöhemmin; mutta se ei tee erotusta." Ja kaikkien näiden ajatusten moraalinen lopputulos on tämä: "Kuolema vaanii sinua niin kauan kuin elät; niin kauan kuin vallassasi on, ole hyvä." (IV, 17).

"Olet astunut haahteen, olet tehnyt matkan, olet päässyt rannikolle; käy siis maihin. Jos toiseen elämään, niin ei siellä ole puutosta jumalista, ei sielläkään. Vaan jos tilaan ilman aistimuksia, niin lakkaa niin tuskain kuin riemujenkin valta sinuun." (III, 3.)

Kokemissaan vaivoissa ja vastuksissa ei Marcus liioin saanut lohdutusta siitä ajatuksesta, että maine eläisi hänen jälkeensä. "Kuinka katoavaisia ja arvottomia inhimilliset asiat ovatkaan", sanoo hän, "se mikä eilen oli vähän näljää, on huomenna muumio tai kourallinen tuhkaa." "Moni, joka nyt sinua kiittää, piankin sinua soimaa, eikä jälkeenjääneellä nimellä ole mitään arvoa eikä maineella eikä millään muullakaan." Mitä on tullut kaikista suurista ja kuuluisista miehistä ja kaikesta, mitä he toivoivat ja rakastivat? He ovat tomua ja tuhkaa ja satu eikä edes satukaan. Kaikkien kiihkeitten kilvoittelujensa jälkeen ihmiset ojennetaan pitkällensä ja kuolevat. Pian sinäkin olet unohtanut kaikki ja pian kaikki ovat unohtaneet sinut. Mutta tässäkin, moisten ajatusten jälkeen, taaskin samaan moraaliin aina vain palataan: "Vaella siis tämän lyhyen vaihekauden läpi sopusoinnussa luonnon kanssa ja päätä matkasi tyytyväisenä, aivan kuin öljymarja putoaa alas, tuleennuttuaan, siunaten luontoa, joka sen tuotti, ja kiittäen puuta, jossa kasvoi." "Yksi seikka vain minua häiritsee, etten nimittäin tekisi mitään, mitä ihmisen asemassa ei ole lupa tehdä tai tehdä jollakin tapaa, joka ei ole sallittu, tai tehdä jotakin, joka ei tällä hetkellä ole sallittu."

Erittäin viehättävää on minun esittää näitä Marcus Aureliuksen ajatuksia. Mutta olen jo antanut hänen puhua siksi laajasti omasta itsestään, että lukija jo halunnee jotakin käsitystä hänen johtavista motiiveistaan. On enää vain lisääminen moniaita niitä arvokkaita ja kultaisia mietelauseita, joihin hän kätkee elämänkatsomuksensa.

"Sanalla sanoen: kaikki, mikä kuuluu ruumiiseen on virta, ja mikä kuuluu sieluun, on unta ja usvaa; ja elämä on taistelua ja muukalaisuutta ja maineen jälkeen tulee unhotus. Mikä siis voi rikastuttaa ihmisen? Yksi seikka, ja se yksi on — filosofia. Mutta filosofia on siinä, että se pitää ihmisessä asustavan valvovan hengen vapaana kiihkomielestä ja vahingoittumattomana, tuskain ja riemujen saavuttamattomissa, ettei se tee mitään ilman tarkoitusta eikä vilpillisellä tai tekopyhällä tavalla… että se tyytyy kaikkeen, mikä tapahtuu ja mikä on suotu… ja lopuksi, että se iloisin mielin odottaa kuolemaa." (II, 17.)

"Jos sinä inhimillisessä elämässä löydät jotakin parempaa kuin oikeus, totuus, kohtuullisuus, urhoollisuus, sanalla sanoen parempaa kuin oman sielusi tyydytyksen asioihin, joita sinä sen avulla kykenet suorittamaan järkiperäisesti ja siinä asemassa, joka sinulle ilman omaa valintaasi on annettu; jos, sanon, keksit jotakin parempaa kuin tämän, niin antau sille koko sielullasi ja iloitse siitä, minkä olet parhaaksi havainnut. Mutta… jos huomaat, että kaikki muu on vähäpätöisempää ja arvottomampaa kuin se, niin älä myönnä tilaa millekään muulle… Yksinkertaisesti ja vapaasti valitse parempi ja pysy siinä." (III, 6.)

"Ruumis, sielu, äly: ruumiille kuuluu aistimukset, sielulle pyyteet, älylle periaatteet." Eläimet antavat aistien ohjata itseään; veltot miehet ja moiset kuin Phalaris ja Xero antavat pyyteitten kietoa itsensä; ateistit ja petturit ottavat ainoastaan älyn oppaakseen, ja "sellaiset miehet, jotka saastaisia tekojaan harjoittavat suljettujen ovien takana… Mikä sitten on ominaista hyvälle miehelle? Hyvä mies tyytyy ja alistuu siihen, mitä tapahtuu, ja lankaan, mikä on häntä varten kehrätty, hän ei tahraa sitä jumaluutta, joka on istutettu hänen rintaansa eikä loukkaa sitä kuvapaljoudella, vaan säilyttää sen tyynenä, seuraa sitä, jumalaansa, tottelevaisesti, ei sano mitään vasten totuutta eikä tee mitään vasten oikeutta." (III, 16.)