"Ihmiset etsivät itselleen pakopaikkaa, tyyssijaa mihin vetäytyä, taloa maaseudulla, merenrannalla, vuoristossa, ja niinhän sinäkin suuresti kaipaat sellaista. Mutta tuo on sittenkin ominaista kaikkein lavallisimmille ihmisille, vaan sinun vallassasi on milloin tahansa vetäytyä itseesi. Sillä ei mihinkään ihminen vapaammin ja suuremmassa rauhassa vai vetäytyä kuin omaan sieluunsa, etenkin milloin hänellä on sellaisia ajatuksia, että hän niihin huomionsa kiinnittäen heti pääsee täydelliseen levollisuuteen — mikä ei ole mitään muuta kuin mielen hyvää järjestämistä." (IV, 3.)
"Onnetonko olen, siksi että tämä on minulle tapahtunut? En, vaan onnellinen olen, vaikka se on tapahtunut minulle, koska edelleenkin olen vapaa tuskasta; nykyhetki ei minua murskaa, tulevaisuutta en pelkää." (IV, 19.)
On kylläkin mahdollista, että jotkut lukijat moniaissa kohdin keksivät kiusallisen itsetietoisuuden jälkiä ja kuvittelevat havaitsevansa myös rahtusen itserakkautta. Itsetietoisuutta ei ehkä kokonaan voikaan välttää päiväkirjassa ja oman itsensä tutkisteluissa, jonka on suorittanut niin yksinäisen ylhäisessä asemassa oleva henkilö; mutta itserakkautta siinä ei ole lainkaan. Ei, onpa toisinaan havaittavissa kovuuttakin, milloin keisari puhuu omasta itsestään. Hän ei varmaankaan hieronut kauppaa kanssansa, niinkuin mikä teeskentelijä Jumalan kanssa. "Kun", sanoo hän (X, 8), "sinä olet saavuttanut hyvän, vaatimattoman, järkevän, jalomielisen miehen nimen, niin pidä kiinni niistä nimistä; ja jos sinä ne menettäisit, niin palaa nopeasti niihin takaisin… Sillä vain perin tylsä ja ylenmäärin olentoonsa mieltynyt mies jatkaa elämäänsä samalla tapaa kuin tähänkin asti ja antaa repiä itsensä kappaleiksi ja tahrautua sellaisessa elämässä, aivan kuin nuo villipetojen kanssa tappelevat, rikkiraastetut miekkailijat, jotka haavain ja väriläiskäin peittäminäkin sittenkin itsepintaisesti kerjäävät mukaan seuraavanakin päivänä, vaikka joutuvatkin samaan tilaan ja samain kynsien ja hammasten uhriksi. Hanki siis omaksesi nämä moniaat nimet; ja jos sinä pystyt niihin turvaamaan, niin tee se ikäänkuin olisit siirretty Autuuden saarille." Voi, Aureliukselle olivat autuuden saaret tässä elämässä perin etäällä. Pakanallinen filosofia oli ylevä ja kaunopuheinen, vaan kaikki sen tunnustajat olivat raskasmielisiä; "siihen Jumalan rauhaan, joka ylikäy kaiken ymmärryksen", heidän ei ollut sallittu päästä. "Me näemme Marcuksen", sanoo Arnold, "miten viisas, maltillinen, itsensähillitsevä, lempeä, kiitollinen ja moitteeton olikin, kuitenkin kaikesta huolimatta levottomana ojentavan kätensä jotakin tuonnempana olevaa kohtaan — tendentemque manus ripae ulterioris amore."
Lopuksi lainaan vain kolme lyhyttä käskyä:
"Ole iloinen äläkä etsi mitään ulkonaista apua eikä sitä rauhaa, mitä muut antavat. Miehen tulee seisoa pää pystyssä, ei toisten kannattamana." (IV, 5.)
"Ole kuin kallionkieleke, jota vastaan aallot lakkaamatta murtuvat, mutta joka itse seisoo vaatimattomana ja hillitsee veden raivon ympärillänsä." (IV, 49.)
Tätä vertausta on sitten Marcus Aureliuksen päivien monesti käytetty.
Se johtaa mieleen Goldsmithin mainiot säkeet:
Kuni korkea kallio mi haahmonsa valtavan nostaa
Alhosta mannun ja juurelle jättää myrskyn;
Vaikka sen ympäri vyöryvät sataiset pilvet,
Laella tok' sees on ja kultainen päiväkin paistaa.
"Lyhyttä on se vähä, mikä sinulle elämästä jää. Elä kuin vuorella. Sillä ei sillä erotusta, elääkö ihminen siellä tai täällä, jos hän kaikkialla elää kuin sivistyneessä yhteiskunnassa. Anna ihmisten nähdä, anna heidän tietää, mitenkä elää oikea mies niinkuin hän oli aiottu elämään. Jolleivät he voi häntä sietää, niin tappakoot hänet. Sillä se on parempi kuin elää niinkuin ihmiset yleensä tekevät." (X, 15.)
Sellaisia ajatuksia piirteli Marcus Aurelius päiväkirjaan kvaadien, markomannien ja sarmaattien kanssa käytyjen taistelujen jälkeen. Ylempänä muita ei ainoastaan siveellisen etevämmyyden, vaan ylhäisen hallitsija-asemansakin kautta hän etsi seuraa oman ylevän sielunsa kanssa. Toisinaan kuvittelen näkeväni hänet leiriytyneenä jonkun synkän metsän reunaan Pannoniassa tai Unkarin soiden partaalle; halki pimeyden tuikkivat matkan päästä vihollisen vartiotulet, mutta sekä siellä että leirissä hänen ympärillään on joka ääni vaiennut, lukuunottamatta vahtimiehen askeleita keisarin teltan ulkopuolella; ja siinä teltassa istuu pitkään jälkeen puoliyön uuttera keisari yksinäisen lampun valossa ja tuolloin tällöin, yksinäisissä mietteissään, pysähtyy paperille panemaan puhtaita ja pyhiä ajatuksia, joitten tukemana hän paremmin pystyy niinhyvin palatsissaan Roomassa kuin taistelukentällä barbaarien maassa joka päivä kärsimään häntä ympäröivien ihmisten halpamaisuutta ja ilkeyttä, joka päivä parantamaan omia puutteitaan ja, samassa määrässä kuin maallisen elämän aurinko alkaa laskeutua, päivä päivältä yhä lähenemään iankaikkista valoa. Ja näin ajatellessani hänestä en tiedä, voiko koko pakanallinen vanha-aika kaikkien ylhäisten ja kuninkaallisten henkilöittensä joukosta esittää jalompaa tai puhtaampaa tai rakastettavampaa olentoa kuin tämän kruunupään filosoofin ja seppelöidyn sankarin, joka kuitenkin oli nöyrimpiä ja valistuneimpia vanhanajan "Jumalaa etsivistä".