LOPPUSANA.
Muuan skeptillinen kirjailija on huomauttanut, ivansekaisessa äänilajissa, että evankeliumin siveysopin jaloimmille lausunnoille voi löytää rinnastuksia pakanallisten filosoofien kirjoituksista. Iva on kuitenkin kärjetön, ja kristilliset siveydenopettajat ovat itsestään kiinnittäneet huomiota samaan seikkaan. Kaukana siitä, että olisin yrittänyt salata tätä asianlaitaa, olen tässäkin teoksessa mielihyvällä rinnastanut apostolien ja filosoofien sanoja. Kristinuskon jumalallinen alkuperä ei suinkaan perustu yksinomaan sen siveysoppiin. Sen valon avulla, joka heissä itsessään asui, tulkitsemalla sitä lakia, joka oli kirjoitettu heidän omaantuntoonsa, miten kuluneita ja himmeitä sen kirjaimet olivatkin, olisivat Platon ja Cicero ja Seneca ja Epiktetos ja Marcus Aurelius kyenneet käsittämään ja julistamaan monia suuria ja muistettavia totuuksia, ja kuitenkin he itse olisivat olleet ensimmäiset myöntämään toivonsa ja mietteensä horjuviksi ja epävarmoiksi ja jatkuvan valaistuksen ehdottoman välttämättömäksi. Niin ehdottomalta tuntui tämä välttämättömyys muutamista heidän viisaimmistaan, että Sokrates rohkenee selvin sanoin ennustaa jonkun taivaan lähettämän opastajan olevan tulossa.[82]
Ne, jotka kuvittelevat, että ilman kirjoitettua ilmoitusta olisi ollut mahdollista oppia kaikki se, mikä on välttämätöntä ihmisen autuudeksi, puhuvat suoraan suurimpia pakanallisia opettajia vastaan, vieläpä niitä vastaan, joiden kirjoituksiin he väitteensä todistamiseksi viittaavat. Augustinus ilmaisi todella syvän totuuden sanoessaan, että hän Platonissa ja Cicerossa kohtasi monta kaunista ja viisasta lausuntoa, mutta ei niiden joukossa koskaan tavannut tätä: "Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon." (Matt. 11, 28). Niin kirkas ja loistava kuin vanhanajan ajatuksen viisaus olikin, oli kuitenkin sen tieto hengen työstä ihmisessä, ruumiin ylösnousemisesta ja syntien anteeksiantamisesta vain vaillinainen ja häälyvä. Piispa Butler on syyllä huomauttanut, että "evankeliumit eivät ainoastaan vahvista suuria julistuksia tulevasta elämästä, paheellisen vaelluksen vaarallisuudesta ja katumuksen voimasta, vaan esittävät sen, nimenomaan viimeinen niistä, valolla niin kirkkaalla, että sen rinnalla luonnon valo on pimeyttä". Pakanuuden siveysoppi oli, oman tunnustuksensa mukaan, riittämätön. Se oli hapuileva, missä kristinuskon on velvoittava: se oli hämärä ja vajavainen, missä kristinuskon on kirkas ja täydellinen; se oli kykenemätön nostamaan ihmiset veltosta huolettomuudesta, missä kristinusko toi maailmaan käskevän ja elähyttävän voiman; se antaa vain ojennusnuoran, missä kristinusko lahjoittaa periaatteet. Vieläpä milloin sen opetukset täydellisesti kävivät yhteen raamatun kirjoitusten kanssa, se ei pystynyt lainaamaan niille riittävää varmuutta; ei jaksanut julistaa niitä samalla valtavalla ja tartuttavalla lämmöllä; ei kyennyt luomaan ehdottoman virheetöntä ja elävää esimerkkiä niiden harjoittamisesta; ei saattanut puhaltaa niihin vastustamatonta syytä, motiivia; ei osannut kannattaa niitä voimakkaalla virvoituksella niissä vaikeuksissa, joita saattoi olla varma kohtaavansa pyrittäessä totiseen ja hurskaaseen elämään. Kristittyjen kirkkoisien yritykset näyttää, että vanhanajan filosofian totuudet olivat lainattuja raamatusta, johtuvat toisissa tapauksissa tietämättömyydestä, toisissa oikean rehellisyyden puutteesta ristiriitaisissa kohdissa. Että Gideon (Jerubbaal) on sama henkilö kuin pappi Hierombalos, joka antoi opetusta Sankhunjatonille Berytoksesta;[83] että Thales kyhäsi filosofiansa juutalaisista opinkappaleista, joihin oli tutustunut Foinikiassa; että Pythagoras ja Demokritos käyttivät hyväkseen hebrealaisia traditsioneja, joita olivat keränneet matkoillansa; että Platon on pelkästään "attikalainen Mooses"; että Aristoteles "kääri kokoon" eetillisen järjestelmänsä eräältä Aasiassa tapaamaltaan juutalaiselta; ja että Seneca oli kirjevaihdossa Paavalin kanssa — ne ovat vakuutuksia, jokikinen yhtä epähistoriallisia ja vääriä kuin että Homeros ajatteli Genesistä kuvaillessaan Akilleyn kilpeä tai (kuten Clemens Aleksandrialainen tosissaan ilmoittaa) että Miltiades voitti Marathonin taistelun jäljitellen Beth-Horonin taistelun strategiaa! Aivan kestämättömän väitteen tekee se, joka sanoo, että pakanain siveysoppi "sytytti häälyvän vahakynttilänsä evankeliumin valossa joko salaisesti tai tietämättänsä" ja että se "teeskenteli eräänlaista yhteyttä ja kerskaili loistollansa, ikäänkuin se alkuisin olisi ollut sen oma tai sen käsissä riittäisi siveellisesti valaisemaan maailman".[84] Seneca, Epiktetos, Aurelius ovat pakanallisista moralisteista ylevimpiä ja parhaimman totuuden käsittäjiä, kuitenkaan eivät kristityt Senecalle merkinneet mitään, Epiktetos heitä halveksi ja Aurelius vainosi. Kaikki kolme olivat, mikäli mitään tiesivät kristityistä, onnettomasti kyllä oppineet pitämään heitä kaikista alhaisimpana ja halveksittavimpana lahkona sitä uskontoa, jota he kauan olivat pitäneet kaikkein alhaisimpana ja halveksittavimpana.
Tässä seikassa on jotakin liikuttavaa; mutta jos siinä on liikuttavaa, niin on siinä myös jotakin rohkaisevaa. Jumala oli heidän Jumalansa niinkuin meidänkin — heidän luojansa, heidän varjelijansa, joka ei jättänyt itseänsä ilman todistajaa heidän keskellään, joka, kun he sokeasti hamuillen tavoittelivat häntä, salli heidän hapuilevaan käsiensä tarttua hänen vaatteensa helmaan, joka lähetti heille sadetta taivaasta ja hedelmän kantavia vuodenaikoja, täyttäen heidän sydämensä ilolla ja riemulla. Ja hänen henkensä oli heidän kanssansa ja eli heissä, vaikka näkymättömänä ja tuntemattomana, puhdistaen ja pyhittäen heidän sydäntensä temppelin, lähettäen valosäteitänsä sen pimeyden läpi, joka heidät piiritti, lohduttaen heitä epätietoisuudessa, sanoin selittämättömin huokauksin rukoillen heidän puolestaan. Ja vieläkin enemmän: meidän Vapahtajamme oli heidänkin Vapahtajansa; hän, jota he pitivät ristiinnaulittuna pahantekijänä, oli heidän todellinen näkymätön kuninkaansa; hänen vanhurskautensa kautta heidän poloiset ansionsa laskettiin heidän hyväksensä, heidän sisäinen sairautensa parannettiin; hän, jonka palvomisen he julistivat "inhoittavaksi taikauskoksi", seisoi rukoillen heidän puolestaan majesteetin oikealla puolella korkeudessa, auttaen heitä (vaikka eivät häntä tunteneet) musertamaan kaiken mikä heissä oli pahaa ja rukoillen heidän edestään, kun he vainosivat hänen rakkaimpia pyhiään: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."
Niin, nekin olivat hänen lapsiaan. Ja vaikka he eivät olisikaan olleet, nurisisimmeko sitä, että muruja lasten ruuasta annettaisiin koirille? Kiellämmekö näiltä "pakanuuden itsetiedottomilta ennustuksilta" niiden oraakkelimaisen merkityksen? Kadehtisimmeko Platonin tai Aureliuksen korkeata siveellistä kantaa? Olisimmeko vastahakoiset tunnustamaan, että jokin Kristuksen hengen voima piti Senecaa hänen vaelluksensa pimeimmillä harharetkilläkin kuitenkin tietoisena jalommasta ja paremmasta tiestä tai että jokin jumalallisen toivon häive elähytti Epiktetosta hänen orjuutensa painostavassa ilmapiirissä? Koskeeko silmäämme, että Jumala hyvyydessään salli pakanainkin tulla tuntemaan sellaisia totuuksia, joitten nojalla he saattoivat "voittaa näkyväisen maailman houkutukset ja näkymättömän kauhut"? Niin kyllä, jos meillä on kristillisestä kirkosta niin alhainen käsitys, että se meistä näyttää, pelkästään inhimilliseltä yhteiskunnalta, "joka on, pystytetty puolustamaan muuatta määrättyä uskontoa toista uskontoa vastaan". Mutta jos me sitä vastoin uskomme, "että kirkko on Jumalan asettama yhteiskunta todistamaan kaikkien inhimillisten olentojen todellisesta yhteenkuuluvaisuudesta", niin me ilolla tunnustamme, että sen jäsenet ovat mitä itse uskoivat olevansa — sen totuuden tunnustajia ja marttyyreja, jota he eivät voineet kokonaan käsittää eikä tajuta, mutta joka heidän elämänsä ja kuolemansa, heidän hyvien ja huonojen tekojensa, heidän tosien ja vääräin sanojensa kautta oli ilmaiseva ja todistava itsensä. Ne, joilla on tämä vakaumus, eivät tohdi salata tai väärentää tai arvata liian vähäiseksi yhtäkään niistä tärkeistä ja muistettavista mietelauseista, joita tavataan Marcus Aureliuksen Itsetutkisteluissa. "Jos he sen tekisivät, niin he halventaisivat osan sitä samaa totuutta, jota evankeliumin saarnaajat olivat määrätyt julistamaan; he omaksuisivat filosoofisen keisarin hairahduksen, mutta heitä ei voisi siinä puolustaa niinkuin häntä. Eivätkä he liioin uskalla väittää, että kristillinen oppi tietämättänsä on suonut hänelle osuuden omasta valostaan, samalla kun hän näytti torjuvan sen luotaan. He uskonevat, että Jumala sulasta armostaan salli tämän ajan käsittää ja ymmärtää jonkinlaisen totuuden, ja voivat nähdä merkkejä siitä, mitä tämä totuus oli, Plutarkoksen ponnistuksissa ymmärtää sitä 'demoonia', joka johdatti Sokratesta, Ignatiuksen miehekkäässä kielenkäytössä, gnostikkojen eksyttävissä unelmissa, Justinus marttyyrin kiihkeässä halussa todistaa kristinusko filosofiaksi… siinäkin, kuinka Marcus Aurelius aivan oikein käsitti kristinuskon periaatteet ja sittenkin vihasi kristittyjä. Joka taholta he voivat päätyä siihen varmuuteen, että ihmiskunnalle aiottu oppi ja yhteiskunta ei saata riippua ihmisten ahtaan näkökulman luomista mielipiteistä ja vakaumuksista, vaan että nämät mielipiteet ja vakaumukset tulee todistaa, vahvistaa, sovittaa ja kumota tosiseikoilla".[85]
Mutta ehkä joku lukija sanonee: Mitä hyötyä siis meillä voikaan olla siitä, että pakanain kirjoituksista tutkimme totuuksia, jotka ovat jalommalla, selvemmällä ja äärettömän paljon tehokkaammalla tavalla ilmaistut omissa pyhissä kirjoissamme? Ennenkuin vastaan kysymykseen, sallittakoon minun mainita kaliifi Omarista kerrottu tuttu tarina.[86] Kun hän oli valloittanut Aleksandrian, näytettiin hänelle sen suurenmoista kirjastoa, jonka jalomielinen kuningassuku innolla ja ponnella oli koonnut. "Mitä hyödyttävät kaikki nämä kirjat?" sanoi hän. "Joko ne ovat sopusoinnussa koraanin kanssa tai sitä vastaan. Edellisessä tapauksessa ne ovat tarpeettomat, jälkimmäisessä vahingolliset. Miten hyvänsä: ne on poltettava." Ja niinkuin taru kertoo, ne poltettiinkin; mutta koko maailma on tuominnut kaliifin johtopäätelmän typeränä yksinkertaisuutena ja raakalaisen tekopyhyytenä. Kenties kysymys, mitä hyödyttää pakanafilosoofien siveysopin lukeminen, on yhtä epäfilosoofinen; joka tapauksessa me saatamme tuhlata vain perin vähän sanoja sen pohtimiseen. Vastaus ilmeisesti kuuluu, että Jumala on puhunut ihmisille "polymeros kai polytropos", "monin erin ja monin tavoin",[87] moninaisella viisaudella.[88] Toisinaan hän on opettanut totuuden hebrealaisten profeettain kautta, toisinaan pakanallisten filosoofien äänellä. Ja kaikki hänen sanansa vaativat meitä kallistamaan niille korvamme. Jos juutalaisen oli sallittu puhua jumalallisemmalla ymmärryksellä ja syvemmällä voimalla, niin oli toisin ajoin pakanankin suotu puhua väkevin ja ylevin sanoin; ja me saatamme oppia totuutta vierailta huulilta ja muukalaiskielistä. Heilläkin oli unelmansa, aavistuksensa, salaperäinen puhelunsa harpun säestyksellä, "äänen tytär", mystilliset välkähdykset kaiverretulla gemmalla. Ja sellaiset totuudet tulevat meille omituisen voimakkaina ja tuoreina; merkillisen kauniina, ollaksensa vähemmän kirkkaasti valaistun ihmiskunnan oppeja; uudella vakuutuksen voimalla sen muodon omintakeisuuden kautta, joka, vaikkakin meille vähemmän kotoinen, on hyvin laskettu kiinnittämään huomiotamme, sittenkun tutut toistelut ovat sen turruttaneet. Me emme ole kyllin äveriäitä menettääksemme nämä pakanain vahvistukset kristinuskon totuudesta; tai vaientaaksemme muusan ja sibyllan siivekkäät sanat, jotka ovat syyllä eläneet kauemmin kuin "satojen triumfien päryytys ja töminä". Meidän on tehtävä ne todella hyödyllisiksi itsellemme. Jos Paavali mielihyvin mainitsee Aratuksen ja Menanderin ja Epimenideksen[89] ja ehkäpä useammankin lyyrillisen säkeen, — jos tämä Jumalan innoittama apostoli saattoi sekä itse oppia että toisille opettaa lausuntoja joltakin kreetalaiselta filosoofilta tai attikalaiselta näytelmäkirjailijalta — niin saatamme olla varmat siitä, että monikin Senecan mielevä mietelause olisi täyttänyt hänet mielihyvällä ja että hän olisi voinut lukea Epiktetosta ja Aureliusta samalla jalolla ihmettelyllä, millä hän liikutettuna katseli sitä muistettavaa alttaria, joka oli pystytetty tuntemattomalle jumalalle.
Luokaamme vielä lyhyt loppukatsaus niihin kolmeen suureen stoalaiseen, joiden elämää olemme tarkastaneet, siinä mielessä, että kokoamme yhteen heidän erikoisuutensa, heidän puutteellisuutensa sekä heidän omalaatuisen suhteensa kristinuskon totuuteen, mikäli se heidän kirjoituksistaan ilmenee.
I. "Seneca saepe noster", "Seneca usein meikäläinen", sanoo Tertullianus ja tekee sen pyytääkseen anteeksi, että hän niin usein vetoaa hänen teoksiinsa. Vaan joskin hän näistä kolmesta filosoofista enimmän muistuttaa kristinuskoa yksityiskohdissa, niin hän kuitenkin enimmän eriää siitä oman henkisen suuntansa kautta.
Hän eriää kristinuskosta monessa suhteessa siinä, millä tavalla katselee elämää, ja monissa tärkeimmissä opinkappaleissaan. Mikä esim. on hänen yleisin käsityksensä jumaluudesta? Seneca on ylimalkaan panteisti. Epäilemättä hän puhuu Jumalan rakkaudesta ja hyvyydestä, mutta hänelle ei Jumala ole mikään persoonallisesti elävä Isä, vaan maailmankaikkeuden sielu — hehkuva, alkuperäinen, ikuinen periaate, joka itsestään valaa hitaan eikä vähemmän ikuisen aineen ja josta sielumme ovat, tavallaan, vain jumalallisia osasia elikkä haihtuvia säkeniä. "Jumala", sanoo hän, "on luonto, on kohtalo, onni, maailmankaikkeus, kaiken läpi tunkeva henki. Hän ei voi muuttaa maailmankaikkeuden substanssia, hän on itse vääjäämättömän kohtalon alainen, kohtalon, joka on muuttumaton, jolla ei rajoittajaa ole. Ei Jumala synnytä ukkosta, vaan kohtalo. Hän ei iloitse töistään, sillä hän on identtinen niiden kanssa." Seneca olisi todella sydämestään hyväksynyt Popen sanat:
Kaikk' osia on vain kumman kokonaisuuden,
Min ruumis luonto on ja sielu jumaluuden.