Vaikka saattaa olla erilainen mielipide siitä, mitenkä nämä sanat on käsitettävä ja selitettävä kristittyjen kannalta, niin Senecan ne ainakin olisivat vieneet kristinuskolle aivan vastakkaisiin johtopäätöksiin. Hänelle esim. viisas mies on Jumalan vertainen; ei hänen kunnioittamansa, ei palvelijansa, ei rukoilijansa, vaan hänen auttajansa ja heimolaisensa. Hän eroaa Jumalasta vain aikaan nähden. Siksipä kaikki rukoukset ovat turhat, sanoo hän, ja ulkonaisen kunnioittamisen muodot tarpeettomia ja lapsellisia. On mieletöntä pyytää sitä, minkä voi itse lahjoittaa itsellensä. "Mitä hyödyttävät pyhät lupaukset? Tee itsesi onnelliseksi." Niin, sietämättömässä vaateliaisuudessaan, joka oli ominaista stoalaisuuden äärimmäiselle suunnalle, viisas ihminen erinäisissä suhteissa on asetettava Jumalaa korkeammallekin — korkeammalle kuin Jumala itse — koska Jumala ei ole onnettomuuksien saavutettavissa, mutta viisas mies voi asettua niiden aiheuttaman tuskan yläpuolelle; ja koska Jumala välttämättömyyden pakosta on hyvä, viisas sitä vastoin vapaasta valinnasta. Tämä kurja, pöyhkeä paradoksi esiintyy Senecan kirjoitelmassa Kaitselmuksesta, ja samassa kirjoitelmassa hän ylistää itsemurhaa ja ilmaisee epäilevänsä sielun kuolemattomuutta.
Ne kaksi periaatetta taas, joille Seneca rakensi koko moraalisen järjestelmänsä, ovat: ensinnäkin se, että meidän tulee noudattaa luontoa; ja toiseksi, että ihminen oletettavasti voi saavuttaa täydellisyyden.
1. Jos me nyt selitämme tämän vaatimuksen "että meidän tulee noudattaa luontoa" sillä tapaa kuin Juvenalis sen selitti, ja sanomme, että luonnon ääni aina käy yhteen filosofian äänen kanssa — jos voimme todistaa, että todellinen luontomme ei ole mikään muu kuin korkeimpaan ja ylevimpään harjaantunut järkemme ja jos voimme vahvistaa tosiasiaksi sen, että jokainen julma, häpeällinen, hekumallinen, itsekäs teko olennaisesti on luontoamme vastaan — silloin saatamme piispa Butlerin kanssa sanoa, että "luonnon noudattamisen" käsky "ei ole löyhä ja epämääräinen puheentapa, vaan selvä ja täsmällinen, täysin oikea ja tosi". Mutta kuinka täydellinen täytyykään järjestelmän olla, kuinka pitkän siihen valmistavan harjoituksen, joka yksin auttaa meitä tämänkaltaisesta oppilauselmasta keksimään mitään käytännöllistä arvoa, mitään arvokasta apua hyveellisen elämän viettämiseen? Ja Senecan käsissä siitä tulee varsin tyhjä kaava. Häneltä tykkänään puuttui sellaisen kirjailijan kuin piispa Butlerin selkeä ymmärrys ja loogillinen terävyys; ja kun hän pääsee selittämään tätä stoalaisten tunnussanaa, niin haihtuu kaikki tosiasiallinen merkitys, joka sillä mahdollisesti on, usvaan, joka upeilee hämärällä sanahelinällä ja loistavilla fraaseilla.
2. Eikä hänelle paljon paremmin onnistu ihanneihmisensäkään. Tämä komeileva abstraktsioni osoittautuu kunnianhimoisen, mutta silti hedelmättömän, karun mielikuvituksen tuotteeksi. Viisas stoalainen mies on jonkunlainen siveellinen Feeniks, mahdoton ja vastenmielinen. Hän on vaaroissa peloton, vapaa kaikesta intohimosta, onnellinen vastoinkäymisessä, tyyni myrskyssä; hän yksin tietää miten elää, koska hän yksin tietää kuinka kuolla; hän on maailman herra, koska hän on itsensä herra ja Jumalan vertainen; hän suhtautuu kaikkeen järkähtämättömällä mielentyyneydellä, halveksien ihmisten murheita ja ärsyttävän ylväästi hymyten kaikille toiveillemme ja varomisillemme. Vaan eräässä toisessa tämän virheettömän ja epämiellyttävän hirviön kuvauksessa Seneca ei esitä meille kopeata voimailijaa, joka haastaa voittosille koko maailman ja jota eivät mitkään intohimon vasamat tai kohtalon kohlut pysty haavoittamaan, vaan häiritsemättömän täydellistä triumfia viettävän sankarin, lempeämmän tosin, vaan sittenkin olennon vailla toivomuksia, vailla intohimoja, vailla tarpeita, olennon, joka ei saata tuntea mitään sääliä, koska sääli on heikkoutta, joka häiritsee hänen viisasta rauhaansa. Syyllä saattaakin kaunopuheinen Bossuet huudahtaa, lukiessaan näistä haavekuvallisista täydellisyyksistä: "Sävel on liian korkea heikoille ja kuolevaisille ihmisille." Voi, mitä todella suurellisia periaatteita? Mikä teeskennelty tunteettomuus! Mikä väärä ja kuviteltu viisaus, joka luulottelee olevansa kyllin luja siksi että on kova, ja jalomielinen siksi että on pöyhistelevä! Kuinka kerrassaan nämä periaatteet ovat vastakkaisia sille nöyrälle vaatimattomuudelle, jolla Vapahtajamme evankeliumissa, ajatellen uskollisiansa hädässä, sanoo että he sitä murehtivat! "Te tulette itkemään ja valittamaan". Pitääkö kristittyjen kadehtia sellaista viisautta kuin mitä stoalaisuus todellisuudessa tavoitti, kun he vertaavat tätä kuivaa ja veretöntä ihannetta Häneen, joka itki Jerusalemia ja valitti Lasaruksen haudalla, jolla oli äiti ja ystävä, joka ei ketään ylenkatsonut, joka kaikkia sääli, joka nöyryytti itsensä kuolemaan, vieläpä ristin kuolemaan asti, jonka jumalallista täydellisyyttä me tosin emme voi saavuttaa sentähden että hän on Jumala, mutta jonka esimerkkiä me voimme noudattaa siksi että hän oli todellinen ihminen?[90]
Senecan elämän ja filosofian ainoa suuri päämaali oli rauhan, häiritsemättömyyden saavuttaminen. Se aihe alituiseen palajaa hänen teoksissaan Onnellisesta elämästä, Mielenrauhasta, Kiivaudesta, Rauhasta, Viisaan lujamielisyydestä. Herkeämättä hän ylisteli filosofian päämaalina tätä säälimätöntä tunteettomuutta, kaiken mielenliikutuksen jäykkää kukistamista. Sepä saikin Stilpon huudahtamaan, kun hän oli menettänyt vaimon, lapset ja omaisuuden, että hän ei ollut kadottanut mitään, koska hänellä omassa persoonassaan oli kaikki mitä omisti. Se johdatti Senecan kaikkeen luonnonvastaisimpaankin, houreellisimpaan, vähimmän rehelliseen, mitä hänen kirjoituksissaan ilmenee; sepä oli myös hänen elämänsä häpeän ja hairahdusten lähde. Pahimpana se esiintyy hänen kirjassaan Kiivaudesta. Aristoteles oli sanonut, että "viha on hyvä palvelija, mutta huono isäntä"; Platon oli tunnustanut kuohahtavan suuttumuksen äärettömän arvokkaaksi ja tärkeäksi ihmisen siveelliselle rakenteelle. Kristilliset kirjailijat ovat usein kadottaneet näkyvistään tämän totuuden ja unohtaneet, että jalolle luonnolle "vihan viha" ja "pilkan pilkka" ovat yhtä välttämättömät kuin "rakkauden rakkaus". Mutta Senecapa melkein tulistuu kuvitellessaankin, että viisas mies olisi vihoissaan ja suuttunut edes siveellisesti pahalle. Ei, hän ei saa suuttua, koska se hämmentäisi hänen ylevätä rauhaansa; ja jos hän taipuisi suututtelemaan kaikista pahanteoista, niin saisi hän olla suuttunut kaiken päivää. Tämä käytännöllinen epikurealaisuus, tämä veltto alistuminen siihen, että paha muka oli auttamatonta, myrkytti Senecan koko elämänjuoksun. "Hän oli", sanoo professori Martha, "kasvattanut itsensä kärsimään mieskohtaisia vääryyksiä antautumatta vihaan; hän oli kasvattanut itsensä suhtautumaan kaikkeen siveellisesti pahaan ilman vihaa. Jos tämä oppi on terve ja sen harjoitus toivottava, niin toteutettakoon se kaikkine johtopäätöksineen. Jos emme sitä tahdo tehdä, täytyy meidän päättää vihata vääryyttä ja väkivaltaa, vieläpä filosoofisen mielentyyneyden kadottamisenkin uhalla." Mutta rauhan ei tule olla meidän päämäärämme:
Ei oikeutta onneen, ei iloon, rauhaan,
Jumalain ole lahjana tarjottu meille.
Siinä yksi totuus, jota mielestäni enimmän kaivataan nykyajan uskonnollisessa maailmassa, että kristillinen hyve on todella hyvin mitätön ja arkiaikainen ja voimaton, jos se ei tunne koko sielunsa palavan sanoisinko sammumatonta siveellistä suuttumusta nähdessään julmuutta ja vääryyttä, farisealaista uskottomuutta ja yhteiskunnallisia rikoksia.
Olen siis näin puolueettomasti arvostellut stoalaisuuden perusvirheitä, mikäli Seneca sitä edustaa: mutta minä en voi suostua erkanemaan hänestä tällaisessa väheksymisen mielentilassa ja siksi minä tässä tahdon vielä kerran lainata, mitä muuan toinen kirjailija on hänestä sanonut. "Itsetiedoton kristillisyys asustaa kaikissa hänen ajatuksissaan. Jos miehen kaunis maine onkin tahrattu, niin kieltää ei saata, että filosoofi pyrki korkeampaan elämään; jos mahtipontisen stoalaisuuden kilisevät kulkuset toisinaan kuuluvatkin jalomman musiikin halki, niin jää korvaan kuitenkin kaikumaan totisempi sävel."
II. Jos Seneca etsi rauhaa, niin tavoitteli Epiktetos vapautta ja Marcus Aurelius itsensähillitsemistä. Tämä päämäärän erilaisuus värittää koko heidän filosofiansa, vaikkakin kaikki kolme ovat täynnä käskyjä, periaatteita, jotka johtuvat samasta lähteestä, nim. stoalaisuuden ylenkatseesta yleistä mielipidettä, onnea ja kuolemaa kohtaan. "Epiktetos, orja, ehdoin tahdoin kukistaa järkähtämättömän levollisena kaikkien niiden siunausten pyyteen, jotka onnetar jo oli häneltä riistänyt. Seneca, hovilainen, varustautuu jo etukäteen kovaa onnea vastaan maailmanmiehen varovaisuudella ja kaunopuhujan korusanaisuudella. Inhimillisen vallan kukkuloilla Marcus Aurelius — jolla ei ollut muuta pelättävää kuin intohimonsa eikä yläpuolellansa muuta kuin vääjäämätön välttämättömyys — tarkastelee omaa sieluansa ja mietiskelee nimenomaan asiain ikuista kulkua. Yksi on alistuvainen orja, joka ei toivo eikä pelkää; toinen ylhäinen herra, jolla on kaikki menetettävänä; kolmas vihdoin keisari, joka riippuu vain itsestään ja Jumalasta."
Epiktetoksesta ja Marcus Aureliuksesta meillä on hyvin vähän sanomista näin yhteenvetoa varten, sillä heissä ei ilmene mitään epäjohdonmukaisuuksia ja vain vähän niitä puutteellisuuksia, jotka luonnehtivat Senecan, stoalaisesta filosofiasta kehittämää, ihannetta. Heistä puuttuu sitä "siveellistä nurkkasaksaa", pedagoogista lavertelevaisuutta, lapsekasta rehentelyä, retoorista loisteliaisuutta, joka meidän oli paljastaminen Senecassa. Senecan sisäisen elämän kuvaaminen, hänen itsekurituksensa yritykset, hänen väsymätön askeesinsa, hänen innostuksensa kaikkeen, mikä hänestä on pyhää ja hyväkaikuista — tämä esitys, niin suuressa määrin kuin retoriikka ja turhamainen itseluulo sitä tärveleekin, kuitenkin "muodostaa jalon vastakohdan Campanian huvilain saastalle ja on kokonaisuudessaan oikein liikuttava". Ja sittenkin meidän täytyy myöntää, saman kirjailijan sanoilla, että kun me Senecasta siirrymme Epiktetokseen ja Marcus Aureliukseen, "niin me kukkien keskeltä astumme vakavuuteen, moninaisesta tunteilemisesta objektiiviseen yksinkertaisuuteen, useasti pelkästä retoriikasta hurskaaseen totisuuteen".