Niin laajassa mitassa kuin mahdollista on, oli näiden kahden suuren stoalaisen siveellisyys täydellisen jalo ja kaunis. Joskin Epiktetoksessa on joku häive ja satunnainen vivahdus stoalaisuuden vaateliaisuutta ja stoalaisuuden tunteettomuutta; joskin Marcus Aureliuksessa on syvä ja voimakas raskasmielisyys, joka osoittaa, kuinka suhteellisesti voimaton suomaan lohdutusta oli filosofia, joka ylisti itsemurhaa, joka tiesi kuolemattomuudesta kovin vähän ja jolta epämääräiseen panteismiin hälveni se sanomaton siunaus, jota persoonallinen suhde persoonalliseen Jumalaan ja Isään merkitsee — niin sittenkin kummassakin heistä on riittävästi ja enemmänkin kuin riittävästi näyttämään, että kaikkina aikoina ja kaikissa maissa ne, jotka ovat etsineet Jumalaa, ovat hänet löytäneet, että he ovat saavuttaneet yleviä ajatuksen periaatteita ja yleviä toiminnan ojennusnuoria, että he ovat kyenneet, synkässä pimeydessäkin, vakavasti laskemaan jalkansa niiden aurinkoisten tikapuitten ainakin alimmille portaille, jotka pimeyksien halki johtavat suuren valon isän luo.

Ja kumminkin jo pelkästään tällaisten miesten olemassaolo merkittävällä tavalla selittää raamatun lauselmaa, että "maailma viisaudessaan ei tuntenut Jumalaa". Sillä kuinka monta heidän kaltaistaan kaikista on meidän vanhanajan kertomuksien pohjalla mahdollista luetella? Onko viittä miestä koko vanhanajan historian ja kirjallisuuden piirissä, joille täydellä oikeutuksella saattaisimme myöntää nimityksen "pyhä"? Mainittuamme Sokrateen, Epiktetoksen ja Marcus Aureliuksen tuskin tiedän ketään muuta. Oikeudentekijöitä on ollut paljonkin — miehiä, jotka ovat pystyneet jaloihin tekoihin; miehiä, jotka täysin ansaitsevat rakkautta; miehiä, jotka — en epäile sitä — kun valtakunnan lapset heitetään ulos, kootaan idästä ja lännestä Abrahamin, Isakin ja Jakobin kanssa taivaan valtakuntaan. Niin, oikeudentekijöitä paljon; mutta miten monta vanhurskasta, miten monta pyhää! Muutamia epäilemättä, joita emme tunne, joiden nimiä ei konsanaan ole pantu edes joksikaan vuodeksi ihmiskunnan asiakirjoihin — miehiä ja naisia tuntemattomissa kylissä ja matalissa majoissa, "se uskollinen, jolla ei ollut mainetta". Emme epäile, että sellaisia on ollut — mutta oliko heitä suhteellisesti paljon? Jos niistä, jotka kohosivat suuren joukon keskitason yläpuolelle — jos niistä, jotka jonkun henkisen kyvyn tai hyveen kautta voittivat aikalaistensa kunnioituksen — löytyy niin harvoja tahrattoman elämän esikuvia, niin voimmeko toivoa, että niistä tuhansista muista kuinkaan moni saavutti edes joltisenkaan pyhyysihanteen? Kun näemme, että enemmistön surullinen osa oli joutua keskelle yleisen turmeluksen hyrskyävää merta, niin tohdimmeko toivoa, että monikaan heistä onnistui pääsemään puhtauden, nuhteettomuuden ja rauhan vehreälle saarelle? Tuskinpa voimme niin ajatella; ja kuitenkin näemme, että missä taivaan valtakuntaa julistetaan, siellä tällaista tapahtuu joka päivä. Emme näe ainoastaan monia eteviä henkiä, vaan näemme myös lukemattomat parvet vähäväkisiä ja nimettömiä ihmisiä, joiden jokapäiväinen elämä on ikäänkuin taivaallisen valon kirkastama. Onneton tosiaan se, joka ei omalta kohdaltaan ole tullut sellaisia henkilöitä tuntemaan ja jonka tapoihin ja toiveisiin ei ole heijastunut mitään heidän jalosta ja hyveellisestä elämästänsä. Ecce Homo'n tekijä on ajatuksen hyvin ilmaissut, ja me saatamme hänen kanssansa kysyä: "Jos näin on, onko Kristus elänyt hukkaan tai voiko kristinusko kuolla?"

Ei, hukkaan se ei ole ollut olemassa, kuolla se ei saata; sillä se pelastava sanoma, jonka se on lahjoittanut, on verrattomasti suurin siunaus, minkä Jumala on meille taannut. Me olemme seuranneet filosofiaa sen korkeimpaan lentoon, mutta se lento vei yhtä kauas yli pakanallisen rahvaan piirin kuin Ida tai Olympos nousevat tasankoa korkeammalle. Mutta Idan ja Olympoksen korkeimmatkin huiput ovat äärettömän paljon alempana sinistä ilmankantta, taivaan salia kirkkaudessaan, jonne muutamain kristittyjen on suotu päästä. Suureen yleisöön ja yhteiseen kansaan katsoen filosofialla ei ollut mitään vaikutusta sydämeen ja luonteeseen; "se oli lahkomainen, ei yleismaailmallinen; se oli harvojen uskonto, ei monien. Sillä ei ollut mitään luovaa voimaa valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä; se ei ollut sellaisessa suhteessa menneisyyteen kuin uusi testamentti vanhaan. Sen parhaat ajatukset olivat vain mielipiteitä ja näkökantoja totuudesta; ei ollut mitään keskikohtaa, jonka ympäri ne kiertyivät, ei mitään jumalallista elämää panemaan niitä liikkeelle; ne näyttivät haihtuvan ja häipyvän lepattavaan valovaihteluun." Mutta kristinusko sitä vastoin loisti vakavalla kestävällä valolla; se ei ainoastaan vallinnut yksityisten sydämiä kuohuttaen niitä pohjia myöten, vaan muovaili kansain lakeja ja uudestasynnytti koko yhteiskuntaelämän. Se toi ihmiskunnalle vereksen pyhityksen Kristuksen sanassa, täydellisen esikuvan hänen elämässään, mahtavan vaikuttimen hänen rakkaudessaan, yltäkylläisen lohdutuksen kuolemattoman elämän toivossa, jonka hänen kuolleistaheräämisensä ja taivaaseenastumisensa on tehnyt todeksi ja varmaksi. Mutta jos vailla tätä pyhitystä, tätä esikuvaa ja vaikutinta ja lohdutusta pakanat saattoivat oppia tekemään hänen tahtonsa — jos keskellä suurta pimeyttä, jonka läpi kuultaa Rooman keisarikunnan turmeltunut sivistys, Epiktetos ja Aurelius saattoivat elää nuhteetonta elämää toinen matalassa majassaan, toinen valtaistuimella, ja Seneca saattoi noudattaa yksinkertaisuutta ja itsensäkieltämistä keskellä ylellisyyttä ja korskeutta — kuinka paljon ylevämpi pitäisikään olla meidän sekä intomme että voittomme, meidän, joille Jumala on puhunut poikansa kautta? Mitä laatua ihmisiä meidän tulisikaan olla? Jos Tyros ja Sidon ja Sodoma tuomiopäivänä nousevat kantamaan todistusta Korasinia ja Betsaidaa vastaan, eivätkö silloin näiden suurten "Jumalaa etsiväin" puhtaat elämät ole omansa tuomitsemaan pahetta, mitättömyyttä, mammonanpalvontaa monenkin meikäläisen, jolle hänen rakkautensa, hänen luontonsa, hänen ominaisuutensa ovat ilmoitetut sellaisella tiedon selkeydellä ja täyteläisyydellä, jota kuninkaat ja filosoofit ovat tosissaan etsineet ja vakavasti etsineet, mutta etsineet turhaan?

Viiteselitykset:

[1] Sädereuna pilvi, joka miltei tavoittaa kristillisten totuuksien kuolemattoman aamunkoin.

[2] Engl. runoilijoita, edell. 15:nneltä, jälkim. 19:nneltä vuosisadalta. — Suom.

[3] Katso kuitenkin samaa kysymystä jossain määrin erilaiselta näkökannalta käsiteltynä Nisardin viehättävässä teoksessa Etudes sur les Poètes de la Décadence, II, 17 ja seurr.

[4] Apost. teot 18 luku, 12 v.

[5] Matt. 27 luku, 24. "Katsokaa itse eteenne". — Suvaitsevaisuus vallitsi Rooman keisarikunnassa, ja virkamiehet useinkin suojasivat juutalaisia verilöylyistä; mutta ehdottomasti ja järkähtämättömästi he kieltäytyivät tutustumasta heidän oppiinsa tai perehtymästä heidän kiistoihinsa. Tarina että Gallio lähetti joitakuita Paavalin kirjeitä veljelleen Senecalle, on aivan päätön; eikä Paavali tähän aikaan (v. 54) ollut edes kirjoittanut muuta kuin kaksi epistolaansa Tessalonikalaisille. (Katso Conybeare and Howson, St. Paul, I, XII luku; Aubertin, Séneque et St. Paul, s. 117.)

[6] M. Ann. Seneca, Controversiæ, II. Alkul.