KEKRI-AATTO
Tapaus Pohja-Savon korvessa
Kirj.
FABIAN COLLAN
Turussa, G. W. Wilén'in ja Kumpp. kirjapainossa, J. W. Lillja ja Kumpp. kustannuksella, 1864.
Imprimatur: C. R. Lindberg
Kolkalla, kylmällä ja synkiällä syys-illalla istui tämän pienen kirjasen tekiä, kyytimiehen kanssa, matka-rattaillaan palellen ja haukotellen. Ehkä matkustin huvikseni, katsastamaan vaan pohjais-Suomen monenmuotoisia tienoja, toivoin minä kuitenkin sydämestäni, tämän pitkän, ikävän kestikivari-välin pian loppuvan; sillä kuranen tie oli nyt pakkasesta muuttunut kovaksi roudaksi, rasittain sekä hevoisen jalkoja että ihmisen ruumista. Ei kyytimiehellekään tämä tie näyttänyt aivan otolliselta, sillä ehkä luonnon lasten näkö on sangen tarkka, täytyi hänen toki todella silmiänsä siirrottaa, pimiässä havaitaksensa kaikki ne kuopat ja kökkeröt, joita pyörän jäljet ja sateiset ilmat oli kaavannut ja niitä seuraava pakkanen tehnyt kiviä kovemmiksi.
Kyytimiehen käydessä jyrkkää vasta-ahdetta hevosen vieressä, kysyin minä, oliko vielä paljon matkaa jälillä. Saatuani tähän kysymykseen rohkean vastauksen: "Ei kun virstan verran" — sulasi jo mieleni ja päätin levollisesti kärsiä tuota pientä matkaa, mutta koska tie rupesi käymään alasmäkeä myöten, hämmästyin minä havaitessani kuinka tuo mäki oli jyrkkä ja kuinka kyytimies, kaikin voimin pitäin ohjaksista kiinni, koetti hillitä hevosen rajua juoksua. Yht'äkkiä tuntui kova sysäys toisesta pyörästä ja samassa loikahdimme kumpikin mies ison matkaa toiselle puolelle ojaa, johon taas rattaat menivät kumoon.
Suurta loukkausta ruumiin eli sielun puolesta ei kumpikaan saanut, ja pelästynyt hevonen virkeni pian, mutta kurerirattaani olivat sitä surkeemmassa tilassa; akseli ja toinen pyörän kehä oli katkennut poikki. "Jo tuli vahinko", sanoi kyytimieheni tällä miettivällä, tyynellä mielellä, joka Suomalaiselle aina on niin omituinen, "mitäs nyt tehdään?" — Näin sanottua ja tutkein rattaita joka taholla, piteli hän päätänsä, milloin minä saamattomana ja nurjamielisenä astuin edes takasin. Suuttumus toki ei olisi ajan pitkään pannut mitään toimeen; joku neuvo oli keksittävä. Tarpeellisten parannuskaluin puutteesta olivat rattaat tällä erällä auttamattomissa. Vaikka matka kestikievariin ei enää ollut pitkä jalkasin käydenkään, päätin minä toki poiketa läheiseen taloon, josta loisti tuli, ja johon asti me toivoimme saada rattaat kuljetetuiksi. Akseli sidottiin niin tukevasti kuin mahdollista ohjasten palalla, ja rikkein pyörä vänkelti myötä, hevosen vetäissä rattaita, milloin me hitaisella kululla astuimme taloonpäin.
Talo, kuhun tultiin, oli pihaltansa avara ja piha kolmelta haaralta piiritetty rakennuksilla, mutta ihmisistä tyhjä; haukkuva koira toitvotti toki meille tervetuloa. Ehk'ei tämä toivotus juuri ollut niitä hellimpiä, kävin minä toki lujalla mielellä päärakennukselle, jonka vähä-ruutuisista akkunoista sangen korea valo loisti. Kyytimieheni oli antanut minulle tiedon, että talo oli rikkaan ja varallisen miehen ja että siinä asui kunniallisia ja vieraita kohtaan sangen hyvän-suopaista väkeä. Muistutti hän myös olevan pyhämiesten aaton, näillä tienoilla kutsutun Kekri-aatoksi — aatto, joka pohjais-Suomessa vietetään sangen juhlallisesti, ja jona jokainen vieras katsotaan perheen omaiseksi, ravitaan ja hoidellaan parhaimmalla tavalla, kun varat vaan antavat myöten.