Mutta nyt, astumallani porstuasta itse pirttiin, pidätettiin äkisti askeleeni näöltä, joka pirtistä tuli silmilleni. Tapaturmasti avoinna jätetystä ovesta taisin minä estämättä silmäillä kaikki mitä avarassa pirtissä oli nähtävää: sen peräpuolella oli tuo suuren suuri pöytä, rikkaasti varustettu rualla ja juomalla; suuria puuvateja kuumalla rualla, josta höyry-kiehkuroita ehtimiseen nousi ylös, mustia katon-orsia kohden; somasti tehtyjä ja maalattuja olu-hyrsyjä; neljä tali-kynttilää (jotka harvoin nähdään pohja-Suomalaisen huoneessa) valaisi tuon uljaan pöydän ja koko pirtin, jonka laattia oli äsken pesty ja juhlallisesti koristettu nuorella, hajahtavalla kuusihaolla. Mutta koko suuressa huoneessa en tainnut havaita yhtä ainoata elävätä olentoa; kaikin tavaroinensa oli se toki tyhjä. Ehkä siis todella halutti minua, sekä vilusta että nälästä kärsivätä ihmisrukkaa, mennä sisään nautitakseni kuumaa ja oivallista ruokaa, en toki arvannut. Muistin minä kohta erään vanhan tavan Pohja-Suomessa, ehkä se, niinkuin muutkin kansalliset tavat, juhlat j.n.e. vähitellen on joutunut unhotukseen. Sen tavan mukaan luopuvat ihmiset kekri-aatolla, ennen varsinaista juhlaa, pois pirtistä, jättäin sen koreukset ja rikkaasti asetetun pöydän talon haltialle nautinnoksi. Tällä välillä käypi koko talonväki saunaan, jonka he, vihdottuansa, taas jättävät haltioille. Varmaan en tiedä, tuleeko tuo tapa, missä sitä vielä harjotetaan, taikauskosta eli vaan siitä, että sama tapa on tullut perintönä esi-isiltä nykyiselle polvikunnalle. Tahdoin myös minä tällä kertaa olla ikään kuin lapsi, ryhtyen kansan taika-uskoon. Mielikuvitukseni voimasta tulinkin vähitellen ikään kuin vakuutetuksi, haltiain pirtissä jo ruvenneen remuunsa. Tämä kuvitteleminen katosi toki pian ja olin jo palaamallani, kyytimiehen kanssa keskustelemaan, mitä nyt oli tehtävä — koska minä, tarkemmin katsoen pirttiin, havaitsin kahden ihmisen istuvan penkillä, avaran huoneen loukossa, johon silmäni eivät vielä olleet ulohtuneet. Ahaa — tuumasin minä — rakkauden kohtaaminen haltiain varjossa! Että he rakastivat toinen toistansa, ilmestyi kohta heidän tilasta, liikutuksista ja silmänheitoksista — poika näytti vilkkaalta ja anovalta; tyttö taas vakuuttomalta ja vaihettelevalta; tyttöin tavan jälkeen oli hän milloin hellä ja suosiollinen, milloin taas vastahakoinen, leikkiä ja juonia täynnä — mutta jollen olisikaan voinut sellaisia merkkiä selittää, oli minun toki omia korviani uskominen. Te nuoret tytöt, joitten hienosiin käsiin kenties tämä yksinkertanen tarina joskus joutuu, annatteko minulle anteeksi, vaikka minä näkymätönnä todistajana viivyin ovessa kuullellen tätä rakkauden puhetta? Oli minulla halu katsella, kuinka tämä suloinen näytelmä kävisi ja minkä lopun nuot rakkauden hellät lemmettäret antaisivat kahdelle toinen toistansa rakastavalle ystävälle. Semmoinen näytelmä, ehkä tavallinen, on toki huvittava eritoten kokematonta nuorukaista, joka ei vielä ole sellaista nähnyt. Toivon siis saavani teiltä, suloiset tytöt, anteeksi uuteliaisuuteni, jollei muutoin, niin kuitenkin, jahka teille uskon koko salaisuuden, totisesti jutellen rakastavaisten kahdenkeskisen puheen.
— Jollei sinulla ole itse mitään minua vastaan, tule sitten Helena — sanoi nuori mies elävästi — tule kotihin, ole minun rakas vaimoni, nauttien sekä hyvää että pahaa kanssani. Tiedäthän sinä, minun hyvin voivan elättää vaimon; isäni on varallinen ja minä hänen ainoa poikansa. Ompa minulla jo, isän hyvyydestä, oma talo, jonka hoito vaan odottaa emäntää.
Tyttö ei tahtonut aivan pikaisesti myöntyä. Järjellisellä puheella kylmentääksensä rakastavan pojan tulisuutta, sanoi hän, vetäin kätensä pojan kädestä pois, puoleksi hymysuin, puoleksi totisena:
— Kuuleppas Kustaa, kuule minua. Olet sinä vielä aivan tulinen. Tiedän minä kyllä, sinun voivan hyvin elättää vaimon, vaatettaa ja kaikin tavoin pitää häntä hyvin. Mutta se ei ole minulle kylläksi. Sinun tulee muistaa, ettet vielä ole toimittanut mitään rakennusta siihen uuteen taloos, jonkatähden et taida tarjoa vaimolles omaa kotoa. Hänen täytyy siis vielä kauvan asua vanhempais talossa, olla heidän hoitonsa alla, ja heidän käskyänsä seurata. Ja miniällä, jonka tekemisten ja jättämisten ylitse valvoo ankara anoppi — ei hänellä ole juuri ilosia päiviä.
— Muista, tyttö — vastasi nuorukainen hellästi moittien — muista se, ettei minun äitini ole niitä vaimoja, joista sinä nyt puhelet. Hän on oleva, usko minua Helena, sinua kohtaan omana äitinäs; sinä aikana, jona sinun kenties olisi eläminen puolisos vanhempain katon alla, ei sinulta mitään puuttuisi.
Tyttö, joka tässä vähässä riidassa näytti jotenkin yksipintaiselta, vastasi puolestansa:
— Mutta sittenki tuo ei ole yhtä ja samaa; mieluisemmin elän minä toki vapaana tyttönä vielä omain vanhempaini tuvassa. Olen minä myös vielä nuori, eivätkä vanhempani vielä päästä minua pois. Ei niin, hyvä Kustaa; sinun tulee ymmärtää, että, joskin joku liitto meidän välillä on tapahtuva, siihen toki vielä tarvitaan aikaa. Muutoin vaatii nuoren tytön vastaus miettimäaikaa. Itse olet sinä myös liian tulinen; sinä olet myös, kenties, ajatus-ajan tarpeessa; löydät kenties piankin kauniimman ja kaikin tavoin minua paremman tytön…
— Sinua paremman, voi mitäs sanot — keskeytti nuorukainen tytön puheen, samassa kiivasti nousten penkiltä ja tarkasti katsoen Helenata; — kaikki nämät sanasi ovat vaan tyhjiä kaunistelemisia; joska todella rakastaisit minua, etpä sinä suinkaan käyttäisi sellaisia sanoja, vaan antaisit suostumukses suoraan ja mutkailematta, koska esteesi toki ovat niin vähäpätöiset. Mutta suorasti ja ilman mutkia sanon minä kuitenkin sulle totuuden: sinä Helena olet ainoa tyttö, jota minä olen rakastanut — ainoa, jota olen tahtonut vaimokseni; sillä sinä olet kaino ja siivo, puhdas ja viaton; tähän asti olet myös välttänyt sitä kevymielisyyttä ja turhuutta, jota uudenaikaiset tyttömme jo ovat ruvenneet rakastamaan. Tästä kiitoksesta ei sinun tule lyödä silmäs alas; olen vaan puhunut totta; sinä ansaitset tämän kiitoksen. Mutta nyt vaadin minä sinulta, Helena, ettet saa luopua entisestä mielenlaadustasi; vaadin vakavan vastauksen kysymykseeni, tahdotkos eli etkös tahdo ottaa minua puolisoksesi? Tämä vastauksen vaadin minä kohta paikalla, tahdon lupauksesi; vasta sen annettua, käyn minä sun vanhempais luoksi, ehkä muut pitävät toista tapaa. Rakastatko minua todella, ei sitten nuot pienet asiat, joista puhelit, suurin estäne onneamme. Mutta ellet minua rakasta — nyt käänsi nuorukainen silmänsä toisaalle ja kasvonsa pimenivät — olen minä siis pettynyt uskossani mielenlaadustas ja oli se vaan epäluulo, että sinun hellyytes minua kohtaan olisi totinen. Tahdon sentähden lujan vastauksen, sillä miehen ei sovi olla tietämätön kohtauksistaan.
Tämän puheen kuluessa saivat tytön elävät kasvot, jotka siihen asti olivat näyttäneet kevyyttä, pilkkaa ja teeskenneltyä kylmyyttä nuorukaista vastaan, toisen muodon. Hellästi ja innollisesti katsoen nuorukaisen silmiin, sanoi hän sulavalla ja jotenkin vapisevalla äänellä: — Kustaa on tänäpänä vakavampi kuin tavallisesti. Vakava ja niin tyrmä. Saanko siis anteeksi nuot sanat, jotka puhelin. Olin lapsellinen, luulin sinun vaan leikkiä laskevan nyt kuin usein ennen. — Onko sinun tahto, että… niin tiedät varmaan, Kustaa, että… että… tytön silmät painuivat laattialle, milloin veri nousi kasvoihin… minä olen seuraava sinua, aina kuolemahan asti… jos vaan vanhemmat suostuvat.
— Kas nyt on Helenani kaltaisensa — sanoi nuori mies ilahtuneena. — Olet sinä nyt minun omani sekä elämässä että kuolemassa. Lempeyttä ei sinun tule katua. Vanhempasi suostumusta toivon epäilemättä.