Sisä-Suomessa käypi kihlaus paljon ujommin kuin rakkauskirjoissa. Nuorukainen ei langennut rakastettunsa jaloille; ei hän ollut niinkään säädystynyt, että olisi tohtinut suudella tyttöänsä. Syleili hän vaan Helenatansa. Nyt pannen vähäisen hopeasormuksen tytön sormeen, sanoi hän: — ota niin kauvan tämä rakkauden pantiksi; vanhemmat eivät sitä suinkaan pahaksu. Huomenna palaan jälleen puhemiehen kanssa, suoraan pyytääkseni sinua isältäsi.
— Hyvää onnea! — kaikkui korkea, lempiä ääni avarassa pirtissä. Molempain silmät kääntyivät sinnepäin, mistä ääni kuului tulevan. Heille ja minullekin hämmästykseksi tuli samassa erinomainen, tumman-harmaa, ryysyinen olento uunin takaa, hypäten keskelle laattiata. "Herra Jesus; mikä tuo lienee" — huusi tyttö peläten pöppöä; myös poika veti ensin jalkansa askeleen takasin, mutta hetken jälkeen purskahti kumpikin nauruun huutain: Ah, katso sotamiestä! — Ettekö näe, kadotetut, hävyttömät lapset, minun olevan talon haltian, joka ei salli, että te väärin käytätte hänen eduksensa asetettua huonetta. — Näin sanoen näytti teskeennelty haltia iloiset, muhkeat kasvonsa.
Nyt näin minäkin hyväksi astua sisälle. Nuot kolme henkeä näyttivät ensin suuren kummastuksen tästä uudesta näöstä. Kenties luuli sotamies minun olevan tuon oikean haltian, joka nyt tuli hänen valhettansa rankaisemaan. Mutta kohta saatuani tilan heitä tervehtää ja jutella vahingostani, joka saattoi minun sisään poikeemaan, nousi meidän välillämme juuri ystävällinen yhteys. Nuori tyttö, joka oli talon tytär, kävi nyt ulos kenties ilmottamaan talonväelle minun tuloni ja minä tunnustin nuorelle sulhaiselle, että olin puoleksi syyttömästi kuullut pääosan hänen ja Helenan keskinäistä puhetta. Hän naurahti kiittäin minua onnen toivotuksestani. Sitten käännyin minä toiselle tuttavalleni, kysyen mitä virkaa hän uunin takana toimitti. Tämä lyhyenjäntterä mutta tukeva mies, punaposkinen vanhus iloisilla silmillä, vastasi naurusuin:
— Oh, tahdoin vaan vähä pelättää tätä nuorta paria, rankaisemalla heitä, koska he niin kauvan estivät minua töistäni. Sillä tietäkäät, outo, että minulla oli toivo, saavani rauhassa nauttia tätä ateriata haltiain kustannuksella; mutta tämä pari, tullessaan pirttiin ennen kun pääsin kätkystäni uunin takaa, oli minulle harmittavaksi esteeksi. Sanoakseni totuuden, olen minä jo monet vuodet kuvaillut itseäni haltiaksi ja joka Kekriaattona olen jaksanut kun provasti. Muutoin on tämä talo yksi niitä harvoja tässä maakunnassa, joissa Kekrin juhla näin tavoin vietetään. Tähän on vanha isoisä syypää, kiintynynnä vanhoin tapoihin. Lapset ovat toki ainoat, jotka uskovat haltian joka kekriaattona hotkasevan niin paljon talkunavatista ja niin miehullisesti tyhjentävän oluhaarikot; mutta vanhemmat suovat mielellänsäkin vanhalle Juha Paarmalle vähän hyvänpidon, koska hän niitten ja monen muunkin hyväksi Lapuan sotatantereella, ehkä turhaan, menetti toisen käsivartensa.
Nyt vasta huomasin minä, että vanhalta sotamieheltä puuttui käsivarsi, mutta en toki voinut pidättää itseäni naurusta, miettiessäni tuota sukkelata keinoa, jolla hän joka kekriaatto toimitti itsellensä hyvän aterian. Vanhus lupasi nyt mennä holhomaan miestäni ja hevosta ja tuottamaan kapineeni sisään; lupasi hän myös mennä vaatettamaan itsensä juhlavaatteisiin.
Kustaalta sain nyt tarkemman tiedon vanhasta soturista. Hän oli niitä 1808 vuoden miehiä, perheen kaukainen sukulainen, joka elätettiin ystävänä enemmin kun palveliana. Mutta vanhuksen historian tuskin lopetettua, sanoi Kustaa: Jo tulee talonväki!
Vähitellen astui nyt monilukuinen perhe sisälle, aina 90 vuotisesta iso-isästä emännän helmassa kannettuun rintalapseen asti. Heidän vilpitön "Terve vieralle" soi korvissani musiikia suloisemmin. He olivat juhlavaatteissa ja niitten joukossa näkyi emäntä ruvan toimessa lentävän sinne ja tänne. Pian palasi myös kunniallinen ystäväni Juha Paarma, mutta peräti toisella puvulla, kuin äsken. Kasvonsa eivät todella enää olleet nokiset ja pelättävät ja pukunsa… sydämmeni tykitti nähdessäni sen… oli sen entisen Savolaisen jalkaväen puku; tuo valea takki, housut, tuo lyhy miekka… kaikki tämä oli nähtävä; vaan toinen käsivarsi ja sen taakka kiväri puuttuivat. Sormillansa osottain sitä iloisilta lapsilta piiritettyä sotiata, sanoi vanha isän-isä: "monen rivakan miehen tuossa puvussa näin minä sodan aikana astuvan kynnykseni yli. Voimaani myöten koetin minä hoidella niitä, antaen ruokaa, vaatteita ja asuntomajaa, koska he paleltuneina, nälkäisinä ja paljain jaloin tulivat kaukaiseen pirttiini. Voitto oli toki aina heidän puolella, ehkä mitättömät päällysmiehet saattoivat heitä pakenemaan. Kuinka monta, paitsi ystävätäni Juhaa, lienee vielä hengissä!" — Näin sanoessansa, loisti kyyneleitä ukon silmissä. Ruveten sitten oikein tarinoimaan entisistä ajoista tuli vanhus aina huvittavaisemmaksi. Sanansa olivat lyhyt mutta selvät ja painavat. Hän oli nähtävästi Suomalainen siitä vanhasta suvusta.
Vadit tyhjennettyä ja kaikkein ravittua, kului ehtookausi iloisesti nuorempain leikkiä lyödessä ja vanhempain keskenänsä jutellessa. Käydessäni edestakaisin tuvassa, huomasin minä seinässä killuvan kanteleen. Kysymykseeni, kenen soitto-ase oli, vastasi Paarma, että se oli iso-isän, joka aivan mielellänsä sitä soitti ja muutoin oli hyvä runoniekkakin. Otin minä siis kanteleen seinästä ja lähenin vanhusta pyytäin, että hän huvittaisi meitä laululla. Naurahdellen sanoi vanhus:
— Ei minun juuri ole tapani laulaa muille kuin yhteiselle kansalle ja oman talon väelle, mutta koska ei teissä, outo, näy olevan sitä, joka nauraa selvän talonpojan tapoja ja huvituksia, olkoon siis tahtonne.
Nyt pani hän kanteleen pöydälle ja alkoi soittaa, milloin huulensa hiljan liikkuivat ja silmänsä näyttivät miettivän sielun. Yhtäkkiä rupesi hän, kanteleen muka-soinnolla, laulamaan; äänensä ehkä vähän vapiseva, oli korkea ja suloinen. Hänen suoraan käyvä laulunsa kuvaili tapauksen 1808 vuodelta, kuinka hän kerran, perheensä ollessaan metsässä piilossa, otti huostahansa vihollisen sotamiehen, joka haavotettuna paeten oli löytänyt perheen turvapaikan ja kuinka tämä taas sittemmin kiitollisuudesta pelasti hyväntekiänsä huoneen häviöstä. Tämä vilpitön laulu oli sekä raitis että sydäntä liikuttava, niinkuin kaikki laulut, jotka lähtevät luonnon lapsien rinnasta.