Pauhaten ja iloiten riensivät lapset iso-isän tykö ja pyysivät — enemmän saada laulua kuullaksensa. Vanhus vastasi hänellä ei enää tänä iltana olevan omia lauluja. "Laula sitte vanhoja lauluja", huusivat lapset. Nyt lauloi ukko vielä muutaman laulun, niistä, jotka aina elävät kansan suussa, e.s.m. Kanteleen synty, Verinen poika. Sen jälkeen killutti hän lausumatta soitto-aseensa seinään.
* * * * *
Toisena aamuna, koska emäntä toi minulle kahvetta, iso-isän sanoessa, senkaltaisen ulkomaan-juoman harvoin nähdyn hänen nuoruudessaan, palasi Kustaa taloon. Nyt minun oli pitäminen hänelle annetun sanani. Yhdessä menimme nyt vanhaan pirttiin, jossa suurempi osa talonväkeä jo askaroitsi. Vakaisesti sanottuani: " oisi meille asiaa teille, isäntä!" saimme hänen meitä seuraamaan ja nyt astuimme, kaikki kolme toiseen eli uuteen pirttiin (jossa eiläinen juhla vietettiin). Ovessa käydessämme, näin minä, kuinka nuoren Helenan kasvot olivat punaiset kuin mansikat. Muut piiat, jotka hänen kanssa pesivät astioita, kuiskuttivat, irvistelivät, hyvin arvaten, mikä oli tekeillä.
Palattuamme toiseen pirttiin, pyysin minä ensin anteeksi, että niin outona olin ruvennut tärkeähän asiaan. Ehkä kokematonna en toki unhottannut kiittää sulhaisen hyviä omaisuuksia ja niitä etuja, jotka tästä aviosta nousisi sekä morsiamelle että vanhemmillensa. En unhottanut mainita kuinka nuori mies oli tuttu ahkeruudelta, raittiudelta j.n.e.; kuinka hän jo nuorena oli saanut oman talonsa, josta nähtiin isänsä paljon luottavan häneen; kuinka varansa ja rikkautensa vastaedes kasvaisi vielä runsaammaksi perinnön kautta. Pitkään puheeseeni lisäsin minä muutaman viittauksen, kuinka hyvät naimiskaupat ovat varmat näinä aikoina ja kuinka ne harvenevat samaa suuntaa kuin tytöt vanhenevat.
Hyväntahtoinen isäntä, joka koko ajan katkaisematta oli kuullellut puhettani pidellen päätänsä, istui syvissä ajatuksissa. Mutisten sitä ja tätä — nähtävästi ei juuri pikaisesti suostuaksensa tähän naimiskauppaan, ehkä se luultavasti oli juuri hänen mieleensä — sanoi hän, kyllä tuntevansa nuoren Kustaan, mutta lisäsi, vaikean asian toki olevan päästää vanhimman tyttären, äidin parhaimman apulaisen, talosta pois, Helenan vielä olevan liian nuoren j.n.e. Lupasi hän toki vihdoin mennä tätä asiata miettimään, vaimonsa ja vanhan isänsä kanssa.
Emännän tultua pirttiin, puhutteli isäntä ensin häntä kauan salaa ja vakaisella muodolla ja sitten annettiin asia iso-isän päätökselle. Paljoa miettimättä sanoi tämä selkiällä äänellä:
— Tyttö on hyvä tyttö… todella hyvä ja kaikkein meidän silmäterämme, mutta onhan hänen toki kerta isänsä ja äitinsä jättäminen ja seuraaminen miestä. Kustaamme on rehellinen nuorukainen ja pitää Helenan hyvänä… miks'ei sitte antaa tyttömme hänelle. Antakaa lapsille siunauksenne, ystävät, ja suokaa heidän mennä Jumalan nimeen. Onhan niin paras, on kai.
Päätettiin myös asia iso-isän johdatuksen jälkeen. Punapilkkuisilla silmillä kävi emäntä tuottamaan tyttärensä, ja molemmat miehet, isä ja isän-isä, tulivat puristamaan vävyn kättä ja sydämellisesti tervehtämään häntä sukulaisena. Nyt riensi iloiten ja pauhaten koko talonväki sisään, ja keskellä joukkoa emäntä taluttaen punottuvan tyttärensä sulhaisellensa. Tämä sai nyt syleillä valittuansa; mutta suudelluksia ei vaihetettu eikä tullut kysymykseenkään niin monen näkyvissä. Paras onkin säästää suudellukset yksinäisyydelle ja kahdenkeskiselle ololle.
Hoksaamatta tarjosin minä sulhaiselle kultasormuksen käskein hänen antaa tämän morsiamellensa. Tuon eilän annetun hopeasormuksen toivoin minä saavani pitää muistoksi häneltä. Ensin vähä kieltäin otti Kustaa lahjani vastaan. Sain minä siis hopeasormuksen, jonka minä vieläkin pidän muistona niistä huvittavista hetkistä, jotka vietin tässä talonpoikaistalossa, tässä patriarkkalaisen kansa-elämän esikuvassa.
Muutamat tunnit myöhemmin istuin minä rattaillani, jotka olivat valjastetut talon parhaimmalla hevosella. Ystäväni Paarma, joka oli net saattanut entiseen hyvään tilaansa, istui ajomiehenä rinnallani. Koska kaksi kättä olisi tarvittu ohjataksensa hevosta, tekivät hampaansa toisen käden viran. Lyhykäinen holliväli mentiin pian ja iloisesti, tuon vanhan kunniamiehen jutellessa monta elämänsä vaihetta. Eritessämme annoin hänelle muistoksi merenvahaisen piipun, josta savukiehkurat vielä kauvan näkyivät, ehkä hevonen ja mies jo oli kadonnut silmistäni.