Uuden vuoden yö.
Vanha mies seisoi uuden vuoden yönä majansa akkunassa, ja katseli särjetyllä sydämellä ylös loistavata taivasta kohden, joka ikuisesti järkähtämättä lähettää meille tuhansien tähtien ilahuttavat säteet. Hän katseli myös maata, joka hiljaisuudessansa oli peitetty valkoisen ja puhtaan lumen kauniilla peitteellä. Mutta ei taivaassa eikä maassa havainnut tämä vanhus kaltaistansa, ei ketään niin ilotointa kuin itsensä. Hän näki hautansa jo lähellänsä. Hänen sydämessänsä vallitsi vanhuuden jää eikä nuoruuden kukkainen.
"Mitä, sanoi hän, vien minä tästä rikkaasta ja iloitsevasta mailmasta myötäni hautaan, johon pian kyllä olen astuva? Onko minulla muuta koko elämästäni kuin erhetyksiä, syntejä ja kipuja, runneltu ruumis, kuivettunut sielu, sydän täynnä myrkkyä ja vanhuuden päivät, joita katumuksen kauhistava mato lakkaamatta kalvaa? Niinkuin aaveet ovat minun nuoruuteni ajat nyt edessäni. Muistanpa sen suloisen aamuruskon hetken, jolloin minun isäni ja äitini ensin asettivat minun elämän tiehaaraan, näyttäin ja hellästi neuvoen kulkemaan oikialle, joka oikeuden ja puhtauden tie olisi saattanut vaihettelevan elämän läpitse omantunnon tyveneen ja rauhalliseen satamaan, jossa ikuinen valkeus, hedelmä ja hyvät enkelit asuvat. Muistan, muistan kuinka armaat vanhempani varoittivat poikkeemasta vasemmalle, joka johdattaa karjahiiren pimeitä polkuja lopulliseen sumuiseen rotkoon, jossa kärmeet kähisevät, sammakot hyppelevät ja sydämen kivut kalvavat. Ai, ai, te kärmeet, luopukaat rinnastani; myrkyn polttavat pisarat lakatkaat tippumasta sydämeeni!"
Kuka oli niin onneton kuin tämä mies parka? Ei tosin kukaan. Hirmuisessa tuskassansa ja itkusilmin katsoen taivasta kohden huusi hän haikeasti:
"Anna minulle uudesti nuoruuteni! O isä, rakas isä, aseta minua uudesti elämän tiehaaraan, että saisin valita paremmin kuin ennen nuoruudessani valitsin!"
Hän huusi, hän huusi, mutta turhaan. Sekä nuoruus että isä olivat ikuisesti kadonneet. Ei pieninkään toivon piirama voinut hänelle saattaa lievitystä.
Hän näki valon leimaukset välkkyvän ilmassa ja katoovan kirkkotarhassa; "oh, sanoi hän, nuot ovat minun turhat päiväni; noin ovat nekin leimahtaneet ja katoavat pian kirkon multaan."
Hän näki tähden laskevan taivaasta, vilahtavan rientävällä retkellänsä ja sammuvan maahan. "Ah, sanoi hän, tuo olen minä itse, taivaasta vieroitettu jumalan luoma, joka turhissa vilkuttuani painun maahan."
Hänen mielensä sekaantui epäilyksen sumuun; hän näki yötisiä kulkioita katoilla; hän vapisi tuulimyllyn siipiä, jotka hän luuli lähestyvän häntä musertamaan; hän näki avoimen haudan ja siellä ruumiin, joka oli hänen muotoisensa.
Tässä kamppauksessansa kuuli hän äkisti tornikellon lyövän ja ilmoittavan uuden vuoden alkua. "Kiitos, kiitos, sanoi hän; ei vielä ole minun vuoteni loppuneet." Pieni toivon säde oli syttynyt hänen sydämessänsä ja karkoitti epäilyksen sumua. Joksikin selkeillä silmillä taisi hän uudesti katsastaa ympäri taivaan tuhansia tähtiä.