USKOVAISEN SANOJA
Kirj.
F. de Lamennais
Suomentanut (Paroles d'un croyant) ja johdannolla varustanut
Edvin Hagfors
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1924.
JOHDANTO
Ranskan suuri vallankumous oli tehnyt lopun siitä ulkonaisesta, aineellisesta mahdista, joka katolisella kirkolla ja papistolla sisäisestä, siveellisestä rappeutumisestaan huolimatta oli siihen asti maassa ollut. Syvimmillään oli Ranskan kirkon alennustila, kun v. 1793 katolinen jumalanpalvelus lakkautettiin ja Järjenpalvelus asetettiin sijalle. Mutta siitä pitäen alkoikin kirkko ponnistella tästä tilasta jälleen noustakseen. Sen ja valtiovallan välillä alkoi pitkällinen taistelu. Napoleonin aikana ei kirkolla ollut tässä taistelussa suurtakaan menestyksen mahdollisuutta. Hänen paavi Pius VII:n kanssa solmimansa konkordaatti tosin säännösteli kirkon ja valtion välisen suhteen, mutta jätti papiston sivistyksellisen ja yhteiskunnallisen vaikutusvallan vielä varsin niukaksi. Mutta Bourbonien palattua koitti papiston pyrkimyksille suotuisampi aika. Jo heti uuden kuningasvallan alkuvuosina saatiin aikaan useita kirkon asemaa parantavia ja papiston vaikutusvaltaa lisääviä lakeja. Ja papisto käytti otollisia olosuhteita hyväkseen, ajaakseen asiaansa toisinkin keinoin. Se perusti kouluja, veljeskuntia ja hyväntekeväisyyslaitoksia ja taisteli sanomalehdistössä ja kirjallisuudessa aatteittensa puolesta. Eturivin mies tässä taistelussa oli muiden muassa Hugues Félicité Robert de Lammenais. [Seikkaperäisempiä tietoja Lamennaisin elämästä ja teoksista antaa A. Rosendalin kirjanen: Lamennais, erään katolisen papin elämänkehitys, Oulu 1919.]
Hän oli syntynyt v. 1782 Saint Malon kaupungissa Bretagnessa. Isä oli laivanvarustaja. Pojan aikaisin ilmenevät henkiset lahjat saivat isän suunnittelemaan hänelle tulevaisuutta hengellisen säädyn miehenä ja lähettämään hänet pappisseminaariin. Elämä ja kasvatus tässä laitoksessa oli pojalle tehokkaana valmistuksena hänen tulevaan tehtäväänsä. Se kehitti hänessä bretagnelaiselle luontaista toimintatarmoa ja ritarillista rakkautta heikomman asiaan ja lisäsi näihin ominaisuuksiin itsensäkieltämisen voiman, joka tekee miehen kykeneväksi uhraamaan yksilöllisen etunsa, kun hänen ajamansa asia sitä vaatii.
Lamennais oli 18. vuosisadan lapsi. Sen ajan suurten filosofien ateismi tosin oli hänen synnynnäiselle bretagnelaiselle uskonnollisuudelleen vastenmielinen, mutta heidän vilpitön ja lämmin ihmisystävyytensä oli tehnyt häneen mitä syvimmän vaikutuksen. Verratessaan nyt seminaarielämän hiljaisina mietiskelyn hetkinä näitä ihmisystävyyden aatteita siihen tapaan, jolla vallankumous oli yrittänyt ne toteuttaa, hän kauhistui niitä hirvittäviä keinoja, joita oli siihen tarkoitukseen käytetty. Hengen asian tuli hänen vakaumuksensa mukaan taistella ja voittaa vain hengen aseilla. Nämä aseet tarjosi ihmisille uskonto, katolisuus. Katolisen kirkon kutsumuksena oli koko ihmiskunnan sulattaminen yhdeksi suureksi veljesseurakunnaksi ja lähimmäisenrakkauden maailmanvaltakunnan perustaminen. Että kirkko siihen asti ei ollut täyttänyt tätä tehtäväänsä, siihen oli hänestä syynä mahdin, auktoriteetin puute. Tämän mahdin ja vallan hankkiminen kirkolle, kirkon kehittäminen todella koko maailmaa ohjaavaksi voimaksi, se oli korkein tehtävä, minkä ihminen saattoi itselleen valita. Ja Lamennais valitsi sen omakseen ja teki siitä elämänsä periaatteen.