Ja hänen ollessaan vaipuneena tähän ajatukseen, tuli paikalle toinen matkamies, ja tehtyään samoin kuin ensimmäinen ja huomattuaan itsensä yhtä voimattomaksi saamaan liikkeelle kallionlohkaretta, hän vaipui äänetönnä istumaan ja painoi päänsä alas.
Ja tämän jälkeen tuli useampia muita, eikä kukaan voinut saada liikkumaan kallionlohkaretta, ja kaikkien heidän pelkonsa oli suuri.
Vihdoin heistä muuan sanoi toisille: "Veljeni, rukoilkaamme Isäämme, joka on taivaissa: ehkä hän armahtaa meitä tässä hädässä."
Ja tätä puhetta kuunneltiin, ja he rukoilivat hartaasti Isää, joka on taivaissa.
Ja heidän rukoiltuaan se, joka oli sanonut: "Rukoilkaamme", sanoi vielä: "Veljeni, mitä kukaan meistä ei voinut tehdä yksin, sen kenties saamme tehdyksi kaikki yhdessä."
Ja he nousivat ja työnsivät kaikki yhdessä kallionlohkaretta, ja kallionlohkare väistyi ja he jatkoivat matkaansa rauhassa.
Tuo matkamies, se on ihminen, matka on elämä, kallionlohkare on ne kurjuudet, joita hän tapaa joka askeleella matkansa varrella.
Ei yksikään ihminen voi yksin nostaa pois sitä kallionlohkaretta, mutta Jumala on mitannut sen painon niin, ettei se koskaan saa pysähdytetyksi niitä, jotka matkustavat yhdessä.
VIII
Alussa työ ei ollut välttämätöntä ihmiselle hänen elääksensä: maa tuotti hänelle itsestään kaikki, mitä hän tarvitsi.