Ja kukin niistä, vavahdellen ja pusertaen itseään käsivarsillaan, istuutui kostealle ja vihreälle kivelle.
Ja siinä ne istuivat äänettöminä ja kumarassa käsittämättömän tuskan painon alla.
Ja heidän vaitiolonsa kesti kauan, en tiedä kuinka kauan aikaa, sillä aurinko ei koskaan nouse tällä tasangolla; siellä ei ole tietoa illasta eikä aamusta. Mustanpuhuvan veden pisarat siellä yksin mittaavat pudotessaan yksitoikkoista, pimeää, raskasta, iäistä ajan kulkua.
Ja se oli niin kauheata nähdä, että jos Jumala ei olisi minua vahvistanut, niin en olisi voinut kestää sitä näkyä.
Ja ikäänkuin kouristuksentapaisesti väristyään, eräs varjoista, nostaen päätänsä, päästi kuuluville äänen, joka oli kuin luurangossa rahisevan tuulen käheä ja kuiva ääni.
Ja kallio kaiutti nämä sanat takaisin korviini:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja nuo kuusi muuta varjoa säpsähtivät, ja kaikki yhdessä nostivat paitansa, ja sama herjaus kuului heidän povestaan:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja heti kohta valtasi heidät vielä kovempi vavistus, sumu sakeni, ja hetkeksi tuo mustanpuhuva vesi lakkasi valumasta.