Ja palattuaan työhönsä hän silloin tällöin nosti silmänsä ja katseli, kuinka nuo linnut menivät ja tulivat, tuoden ruokaa pienokaisillensa.
Mutta silloinpa, juuri kun toinen emistä palasi, nokka täynnä ruokaa, eräs korppikotka sieppaa sen kiinni, vie sen pois, ja emäparka, rimpuillen turhaan sen kynsissä, päästi vihlovia huutoja.
Tämän nähdessään tuo mies työtä tehdessään tunsi sielunsa entistään levottomammaksi; "sillä", ajatteli hän, "emän kuolema tietää poikasten kuolemaa. Minun perheelläni ei myöskään ole muuta kuin minä. Miten sen on käyvä, jos sillä ei enää ole minua?"
Ja koko päivän hänen mielensä oli synkkä ja surullinen, ja yöllä hän ei voinut nukkua.
Seuraavana päivänä, palattuaan pelloille, hän sanoi itsekseen: "Tahdon nähdä tuon emäraukan poikaset; monet ovat epäilemättä jo menehtyneet." Ja hän asteli pensaan luo.
Ja kun hän katseli, näki hän, että poikaset voivat hyvin. Ei yksikään näyttänyt mitään kärsineen.
Ja koska tämä hämmästytti häntä, niin hän piiloutui, tarkatakseen, mitä tapahtuisi.
Ja hetken kuluttua hän kuuli heikon huudon ja huomasi, että toinen emä toi kiireesti keräämäänsä ruokaa, ja se jakoi sen kaikille poikasille poikkeuksetta, ja sitä riitti kaikille, ja orvot eivät olleet hyljättyinä hädässään.
Ja tuo isä, joka oli epäillyt Kaitselmusta, kertoi illalla toiselle isälle, mitä oli nähnyt.
Ja tämä sanoi hänelle: "Miksi olla huolissaan? Jumala ei koskaan hylkää omiaan. Hänen rakkaudellaan on salaisuuksia, joita me emme tunne. Uskokaamme, toivokaamme, rakastakaamme ja jatkakaamme vaellustamme rauhassa.