Ja silloin tällöin vanhus lämmitteli pienen hiilloksen ääressä kalpeita käsiään. Savilamppu valaisi tätä halpaa asuntoa, ja lampun säde loi raukeavan valon Pyhän Neitseen kuvaan, joka riippui seinällä.
Ja nostaen silmänsä tuo nuori tyttö katseli muutaman hetken ääneti tuota valkohapsista vaimoa; sitten hän sanoi hänelle: "Äitini, te ette ole aina elänyt tässä suuressa puutteessa."
Ja hänen äänessään oli sanomatonta lempeyttä ja hellyyttä.
Ja tuo valkohapsinen vaimo vastasi: "Tyttäreni, Jumala on Herra; mitä hän tekee, se on hyvin tehty."
Sanottuaan nämä sanat hän oli hetkisen vaiti; sitten hän jatkoi:
"Kun menetin isäsi, tunsin tuskaa, jota luulin lohduttomaksi; kuitenkin jäit sinä vielä minulle, mutta minulla ei ollut silloin muuta kuin yksi tunne.
"Sittemmin ajattelin, että jos hän eläisi ja näkisi meidät tässä kurjuudessa, niin hänen sydämensä särkyisi; ja oivalsin, että Jumala oli ollut hyvä häntä kohtaan."
Nuori tyttö ei vastannut, vaan painoi päänsä alas, ja muutamia kyyneleitä, joita hän koki salata, valui kankaalle, jota hän piteli käsissään.
Äiti jatkoi: "Jumala, joka oli hyvä häntä kohtaan, on ollut hyvä myöskin meitä kohtaan. Mitä meiltä on puuttunut? Ja niin monet muut sitävastoin ovat kaiken puutteessa.
"Meidän on tosin kyllä täytynyt tottua tyytymään vähään ja hankkimaan tämä vähäinen omalla työllämme; mutta eikö tämä vähäinen riitä? Ja eivätkö kaikki ole alun perin olleet tuomitut tulemaan toimeen omalla työllään?