XXXIII
Siihen vuodenaikaan, kun lehdet kellastuvat, eräs vanhus, risutaakka selässään, palasi hitaasti mökilleen, joka sijaitsi erään pienen laakson rinteellä.
Ja laakson suun puolella, muutamain hajallaan seisovain puiden lomitse, näki, kuinka jo taivaanrannan alle laskeneen auringon vinot säteet leikkivät lännen pilvissä ja loivat niihin lukemattomia värivivahduksia, jotka vähitellen häipyivät.
Ja saavuttuaan mökilleen, joka peltotilkkuineen, jota hän viljeli sen vierellä, oli hänen ainoa omaisuutensa, vanhus laski maahan risutaakkansa, istuutui lieden savusta mustuneelle puupenkille ja antoi päänsä painua rinnalleen, syviin haaveisiin vaipuneena.
Ja silloin tällöin hänen paisuneesta povestaan pääsi lyhyt nyyhkytys, ja särkyneellä äänellä hän sanoi:
"Minulla oli vain yksi poika; he riistivät hänet minulta; vain yksi lehmä parka; he riistivät sen minulta veroksi pellostani."
Ja sitten, heikommalla äänellä, hän toisti: "Poikani, poikani!" ja kyynel tunkeutui kostuttamaan hänen vanhoja silmäluomiansa, mutta ei voinut valua alas.
Siinä noin murhemielin istuessaan hän kuuli jonkun sanovan: "Isäni,
Jumala siunatkoon teitä ja omaisianne!"
"Omaisiani?" sanoi vanhus. "Minulla ei ole enää ketään omaista: minä olen yksin."
Ja kohottaessaan katseensa hän näki pyhiinvaeltajan seisovan ovellaan, nojautuneena pitkään sauvaan; ja tietäen, että vieraat ovat Jumalan lähettämiä, hän sanoi hänelle: