"Jumala palkitkoon teille siunauksenne! Astukaa sisään, poikani; kaikki, mitä köyhällä on, on köyhälle tarjona."
Ja sytyttäen liedelle risukimppunsa, hän ryhtyi valmistelemaan matkamiehen ateriaa.
Mutta ei mikään voinut häivyttää hänen mielestään ajatusta, joka sitä ahdisti: se oli siellä yhäti hänen sydämellään.
Ja huomattuaan, mikä häntä niin katkerasti suretti, pyhiinvaeltaja sanoi hänelle: "Isäni, Jumala koettelee teitä ihmisten käden kautta. On kuitenkin suurempaa kurjuutta kuin teidän kurjuutenne. Sorrettu ei kärsi eniten, vaan sortajat."
Vanhus pudisti päätään eikä vastannut.
Pyhiinvaeltaja jatkoi: "Mitä nyt ette usko, sen kyllä pian uskotte."
Ja käskettyään hänen istuutua, hän pani kätensä hänen silmilleen; ja vanhus vaipui uneen, sen raskaan, synkän, kauhistavan unen kaltaiseen, joka valtasi Abrahamin, kun Jumala näytti hänelle hänen sukunsa tulevat onnettomuudet.
Ja hänestä näytti, että hänet siirrettiin laajaan palatsiin, erään vuoteen ääreen; ja vuoteen vieressä oli kruunu, ja tuossa vuoteessa nukkui mies, ja mitä tässä miehessä tapahtui, sen näki vanhus niin selvästi kuin päivällä, valvoessa näkee sen, mitä silmäin edessä tapahtuu.
Ja mies, joka virui siinä, kultavuoteessa, kuuli ikäänkuin leipää pyytävän kansanjoukon sekavia huutoja. Se oli myrskyssä rantaa vastaan murtuvien aaltojen kohinan kaltaista ääntä. Ja myrsky äityi, ja kohina koveni; ja tuo nukkuva mies näki aaltojen hetki hetkeltä nousevan ja pieksävän jo palatsin muureja, ja hän ponnisteli sanomattomasti, ikäänkuin paetakseen, mutta ei voinut, ja hänen tuskansa oli ääretön.
Kauhistuneena katsellessaan, vanhus äkkiä siirrettiin toiseen palatsiin. Se, joka siellä makasi, oli pikemmin ruumiin kuin elävän ihmisen näköinen.