Rózsa: Sándor kulta, älä anna pahoille tunteille valtaa sydämessäsi. Mitä hyödyttää sitäpaitsi murehtia asioista, jotka ovat olleet ja menneet.
Sándor: Ei se ole mennyttä. Sinä tiedät, että antaessasi tuon ruusun karjapaimenelle, iskit sydämeeni ikuisesti vertavuotavan haavan.
Rózsa: Poika parka! Noin taas murrat mieltäsi yhden ruusun tähden, aivan viattomalla sydämellä annetun… niin, vannon sen sinulle, aivan viattomalla. Olenko minä mieli mustana, vaikka sinä Csanádin markkinoilla tanssit toisten tyttöjen kanssa ja hakkailit kiemailevia nuorikkoja?… Ja sitäpaitsi, onhan tuo poika poloinen jo lähtenyt matkaansa, matkustanut muille maille.
Sándor: Vaikka valtameren takaa palaa se mies, jonka sinun silmäsi ovat saaneet hullaantumaan. Hän sai jotakin, josta hänen täytyy sinua muistella, jotakin, josta sinä vedät häntä puoleesi, vaikka hän olisi tähtien tuolla puolen.
Rózsa: Sándor, oma kultani, tiedäthän, että sinua vaan rakastan ja etten sinusta luopuisi, vaikka suuruisesti ko'on kultaa hinnaksesi saisin. Voi, kuinka sinä saatoit olla niin armoton, että tuomarin edessä kielsit käyneesi luonani ja minua rakastavasi?
Sándor: Noiden ilettävien santarmien vallassako minun sitten olisi pitänyt nähdä sinut, ehkäpä raudoissa ja kaakinpuussakin? Ei, ei, ennemmin kymmenkertainen kuolema mustalaisakan myrkystä kuin se.
Rózsa: Rakas poika, minä olin rikkonut ja ansaitsin rangaistuksen… mutta en kuitenkaan sitä, se oli liian julma. (Kiinnittää ruusun Sándorin rintaan.) Kas noin, ja nyt, annathan suuta tytöllesi?
Sándor: (Katsoo kauan häntä silmun ja suutelee.) Voi, Rózsa, Rózsa, miksi ammuit silmistäsi nuolen sydämeeni ja minut hulluksi teit?
Rózsa: Enkö minä sitten ole ollut mieletön sinun perääsi? Olen. Vieläpä niin mieletön, että olin sinulta hengen ottaa. Mutta olemmehan taas järkeviä, eikö totta? Emme pohdi enää menneitä, emmekä joutavia jaarittele, vaan olemme reippaita ja iloisia kuin varsat vainiolla. Muistatko vielä laulua "Hei, oli, ei ole, hei, oli, on"?
Sándor: Josko muistan…?