"Silloin kuiskasi eunukki korkealla, vastenmielisen kimeällä äänellään: 'Voi sinua miekkoista miestä! Miten suuren onnen voitkaan saavuttaa, jos vain osaat vaieta ja olet pikkuisenkin rohkea. Minä — minä itse tahdon auttaa sinut kaikkein suurimpaan rikkauteen ja loistoon! Mutta siihen tarvitaan hieman pidempää neuvottelua. Minä riennän nyt keisarin palatsiin. Tule tänä iltana tänne illalliselle luokseni — sinä yksinäsi — ilman seuruettasi ja saattajaasi.'
"Yhä vieläkään en aavistanut, en arvannut sen hulttion aivoituksia. Luulin hänen tahtovan minut taivuttaa käyttämään sellaista luottamuksellista, kahdenkeskistä seurustelua herrani kanssa tehdäkseni hänet suopeaksi rauhaa kohtaan, joka olisi solmittava Byzantionin kanssa. Lupasin tulia. Hän viittasi kädellään: Vigilius tarttui käsivarteeni ja lykkäsi minut ulos. Vigilius jäi hänen luokseen. Illalla saavuin illallisaikaan hänen luokseen: tapasin kuohilaan luota toisenkin vieraan, Vigiliuksen."
Nämä sanat kuullessaan lyyhistyi mies siihen paikkaan, vaikka hunnit pitivätkin häntä käsin kiinni. Mutta nämä kiskaisivat hänet maasta pystyyn ja lykkäsivät jakkaran hänen alleen, sillä hän ei enää jaksanut seisoa, nojasi vain selkäänsä pilariin. Mutta nuo kahdeksan kättä eivät häntä hellittäneet enää.
Neljästoista luku.
Äärimmäisen säikähdyksen valtaamina kuuntelivat muut lähettiläät
Edikon kertomusta; tämä jatkoi:
"Sen jälkeen kun orjat olivat korjanneet ruoat pois ja järjestäneet ruokasalin — Vigilius sulki heidän jälkeensä ovet, vakuuttauduttuaan ensin siitä, että he olivat poistuneet etusuojastakin — he ottivat molemmat minulta valan, etten missään tapauksessa ja vaikka tarjouksen hylkäisinkin hiiskuisi mitään ehdotuksesta, jonka he nyt minulle tekisivät ja joka ei minua koskaan vahingoittaisi, vaan kyllä saattaisi suunnattomasti hyödyttää. Minä vannoin, sillä kaikin mokomin halusin kuulla heidän salaisuutensa."
"Ja sillä tavoinko, kurja germaani", huusi Vigilius epätoivon raivossa, "sillä tavoinko pidät valasi?"
"Minä en sitä riko —", virkkoi Ediko alentumatta katsahtamaankaan haukkujaan ja tyynesti jatkaen, "sillä minä vannoin olevani vaiti niin totta kuin toivoin tulevani autuaaksi taivaan valtakunnan pyhäin pariin. Mutta juuri sitä minä en vähääkään toivo: toivon pääseväni Walhallaan Wotanin luo. Silloin sanoi minulle keisarin ensimmäinen neuvos kirkkaasti vasten kasvoja: 'Murhaa Attila'" —
Raivon ja kauhistuksen parkaisu, säikähdyksen ähky kieri halki avaran suojan.
"Murhaa Attila, pakene Byzantioniin ja ole vallassa, rikkaudessa ja loistossa ensimmäinen minun jälkeeni."