"Olipa hyvä, että minun oli Byzantionin palatsissa noudatetun tavan mukaan jätettävä kynnyksellä aseeni: muutoin, pelkään minä, olisin vihapäissäni siihen paikkaan surmannut nuo molemmat salatappajat. Niin minä siitä pehmeiltä patjoilta kohottauduin jalkeille ikäänkuin kyyn pistämänä: halusin päästä pois — ulos! Silloin — en tiedä, miten se tuli! — seisoi yht'äkkiä sieluni silmäin edessä verinen varjo…", hän pysähtyi syvän mielenliikutuksen valtaamana.
"Isäni varjo", hän itseään pakottaen jatkoi voimallisena. "Ja minä muistin raskaan valan, jonka kerran olin vannonut… Sinä tiedät, oi herra?"
Attila nyykäytti päätään ymmärtävästi.
"Ja kehoittaen lausui isäni minulle: 'Et milloinkaan voi valaasi hirvittävämmin täyttää kuin jos nyt kaikelle maailmalle paljastat keisarin häpeän, tämän murhayrityksen!'"
Sanattomina pelästyksestä tuijottivat nuo neljä roomalaista ystävystä toisiinsa.
"Se — on — mahdotonta", sammalsi vanha Maximinus.
"Sinä saat koetella sitä omin käsin", jatkoi Ediko rauhallisesti.
"Mikä on mahdotonta — Khrysaphioksen luona?" kuiskasi Priscus vihoissaan senaattorille.
"Keisarikaupungin suurista kaikkein luotettavimman — sinut! —", alkoi germaani taas puhua, "tahdoin saattajakseni, koska tämän saattajan tuli joutua paljastuksen todistajaksi. — Lannistin loukatun kunniani vihastuksen ja suostuin siihen iljettävään tarjoukseen.
"Tehdäkseni heidät varmoiksi ja saadakseni kouraantuntuvamman todistuksen virkoin: 'Siihen tarvitaan rahaa; ei vallan paljon, noin viisikymmentä naulaa kultaa palkitakseni sotureita, joiden kanssa minä pidän vartiota hunnin teltan ääressä.'