"'Tässä ne ovat', huudahti eunukki kiihkeästi, hyppäsi pystyyn, sieppasi pienen marmoriseinään pistetyn laatikon, luki omakätisesti kultakappaleet mustanahkaiseen kukkaroon —
"Silloin voihkasi Vigilius ja kääntihen vartijainsa käsissä.
"Ja ojensi sen minulle; huomasin siinä purppuralangalla ommeltuna päällekirjoituksen: 'Khrysaphioksen omaisuutta'. 'Ei', vastasin ja työnsin sen kädelläni takaisin, 'en minä nyt ota vielä ansaitsematonta kultaa: ensin teko, sitten palkka. Eikö minun mukanani tule myös jokin keisarin lähetystö hunnien luo?'
"'Kyllä tulee! huudahti Vigilius. Minut on siihen jo määrätty. Anna kukkaro minulle, Khrysaphios, korkea suojelija; minä säilytän sitä sen aikaa.' Ja eunukki ripusti hänen kaulaansa pujotetusta nauhasta tuon kiinnikuristetun kukkaron; hän kantoi sitä senjälkeen rinnallaan, vaatetuksensa alla."
"Ja kantaa vieläkin!" huusi Attila. "No, miehet, vetäkää hänen vaippansa syrjään, tarkastakaa tunika! Pian Khelkhal!"
Hunnien kourat pitelivät Vigiliusta kuin ruuvipuristimessa. Khelkhal pisti kätensä hänen pukunsa alle ja nykäisi yhdellä tempauksella nauhan poikki, veti raskaan mustan kukkaron esiin, kantoi sen korokkeelle ja laski herransa jalkain eteen.
Raivon murina kulki hunnirivin läpi.
"Khry-saphi-oksen omai-suutta", tavasi Attila, pää kumarassa. Hän lykkäsi jalkansa kärjellä kukkaron luotaan: "Ottakaa rahat pois ja punnitkaa kulta, onko sitä viisikymmentä naulaa, niinkuin Ediko ilmoittaa."
"Sen ne nyt toki painanevat", huusi Vigilius kimpautuen jo puolustautumaan. "Mutta kaikki hänen juttunsa ovat kuitenkin vain valhetta."
"Vai niin?" kysyi Attila. "Mitä varten sinä sitten kuljetat mukanasi niin suuria summia — salaa?"