Viidestoista luku.
Tuo vanha mies oli ikäänkuin murtunut; hän oli vaipunut penkille ja piti kasvojaan vaippansa laskoksiin peitettynä; turhaan koettivat Priscus ja länsiroomalaiset nostaa häntä pystyyn. Nyt hän kavahti äkkiä seisoalleen.
"Minä olen sen todistava, luota siihen, barbaarien hallitsija. Moinen mielenlaatu, mokoma yksityisten lurjusten ilkityö on puhdistettava pois roomalaisnimestä. Minä teen sen! Teen! Ja jos keisari surmaa minut totuuden tähden… hänen pitää kuulla totuus. Hänen ja kokoontuneen senaatin."
"Hyvä! Sinä miellytät minua, vanhus. Ja kun sitten murhaajan asetatte keisarin ja senaatin eteen, niin sitokaa häneltä kädet selän taakse — riippukoon tämä kukkaro hänen rinnallaan, ja te kysytte Khrysaphiokselta, tokko hän tuntee kukkaroa. Mutta Thedosiukselle virkkakaa: Näin sanoo Attila, Mundzukin poika, Länsimaan herra:
"Sinulla, Theodosius, ja minulla, meillä on yksi yhteistä: molemmat polveudumme jaloista isistä. Mutta Attila on isänsä loiston säilyttänyt ja sitä enentänytkin, sinä, Theodosius, sitävastoin olet perimäsi loiston häpäissyt. Sinusta ei ole tullut vain Attilan verovelvollinen renki' — kaikista halpamaisimman orjan lailla olet antautunut salaliittoon toisten renkien kanssa murhataksesi herrasi Attilan.
"Miten onkaan roomalaisylpeys niin alas vajonnut! Minä muistan vielä poika-ajoiltani: miten viilsikään kaukaakuuluvan ukkosenjylinän lailla pelästyneiden kansain korvaa nimi: Rooma! Ja Caesar, imperaattori! Kun isältäni kysyin: 'Sano, kuka se on, tuo Caesar? imperaattori?' hän nopeaan vastasi: 'Hiljaa, hiljaa, älä mainitse sitä. Ensimmäinen Caesar oli jumala maan päällä ja kaikki hänen seuraajansa ovat perineet hänen pelättävyytensä ja suuruutensa. Ja imperaattori? Se tietää maailman kaiken vallan ja loiston herruutta'."
"Entä nyt? Tänä päivänä?
"Kaksi Caesaria pyytää hunnin puuteltassa rauhaa, kumpikin tahtoo salaa usuttaa minua toisensa niskaan. He ostavat rauhan paljolla kullalla, häpeällisellä veronmaksulla. Ja yhtä kaikki nämä roomalaiset julkeavat maalauttaa kuvia, joissa muka he ovat herroja, me hunnit renkejä! Savuavassa Milanossa ratsastin surmattujen röykkiöiden yli — yhdeksän kohorttia oli niitä ollut — Caesarin palatsiin; ruokasalissa oli kuva, pienistä kirjavista kivistä kokonaan tehty: taidokas, se täytyy sanoa. Mitä se esitti? Keisari Valentinianusta istumassa Ravennassa valtaistuimellaan ylväässä voiton komeudessa, ja yhdeksän barbaarilaiskuningasta polvistuu hänen eteensä tomuun ja kaataa kilventäydet kultaa veroksi hänen jalkainsa juureen. Mutta kaksi etumaista, joiden niskaa hän polkee, kantaa hunnilaispukua, ja katseltuani piirteitä tarkemmin — veljeäni Bledaa ja minua esitti tuo valhekuva. Kädessäni oli taistelukirves jo koholla iskeäkseni siruiksi tuon julkean petkutuksen, mutta silloin pälkähti päähäni viisaampi ajatus! Katsokaapa tänne, roomalaiset: totuuden näette tässä!"
Hänen viittauksestaan vetivät palvelijat leveältä pääseinältä hänen tuolinsa takaa verhot syrjään. Kookas mosaikkikuva tuli näkyviin; se esitti kerrottua kunnianosoitusta ja kaikki muu oli jäänyt entiselleen, paitsi että keisarin asemesta Attila istui valtaistuimella ja molemmat etumaiset, maassa makaavat miehet, aivan uskollisesti jäljennetyissä imperaattorien vaatteissa olivat kasvonpiirteiltään Theodosiuksen ja Valentinianuksen näköiset.
Suuttumuksen ja häpeän puna levisi lähettiläiden otsalle.