Attila huomasi sen rauhallisella tyydytyksellä. "Vetäkää verhot eteen taas", hän käski, "heidän on raskaampi kestää totuutta kuin minun Milanossa valheteltua korskeutta.
"Mutta vielä ei ole pahin, kaikista kovin totuus sanottu.
"Yhden Caesareista olen kaiken maailman edessä leimannut kurjaksi murhaajaksi — ei, hän on liian pelkuri itse survaisemaan tikarin. Salamurhan alkuunpanija. Ja kenet hän tahtoo pestata? Oman lähimmän palvelijani. Mutta germaani on liian uskollinen, liian ylpeä — ja viisaampi kuin viisaimmatkin Byzantionissa. Ei minua, pettäjät hän petti. Ja kuka oli altis murhaa avustamaan? Keisarin lähettiläs! Kansojen ikivanhaa, pyhää oikeutta, jota itse villit skyyttiläiset kammoavat loukkaamasta, väärinkäyttää keisari murhaan.
"Kuulkaa hunnini, kuulkaa germaanit ja sklabenit, ja kaikki maanpiirin kansat: kunniaton on Rooma, halpamielinen roomalaisten keisari, häväistyssanaksi tuli Caesarien nimi, ja niinkuin minä nyt suustani syljen, niin syljen ajatuksistani kaiken kunnioituksen Roomaa kohtaan, syljen keisarikuntaa vasten naamaa.
"Mutta nyt saakaa, te lähettiläät, tietää ehdot, joilla tahdon säästää molemmat keisarikunnat sodalta, se on: hävitykseltä, jota on mahdoton torjua!
"Vaadin kahdensadan vaimoni joukkoon vielä yhden: Honorian, keisarin sisaren.
"Sinä huudat, Maximinus: hän on jo naimisissa. Onko se mikään syy? Enintään se voisi olla minulle syynä olla huolimatta häntä. Ja jos mieleni tekisi keisarin omaa vaimoa — hän antaisi hänet minulle yksistään pelosta saavansa kuulla takkuisten hunnilaisratsujen hirnuvan palatsinsa kultalukkoisten porttien edustalla. Mutta", hän irvisti, — "minun ei tee mieleni: hän kuuluu olevan aika ruma, se Basilissa. Sitävastoin Honoria — on kaunis, uhkeamuotoinen…! Jo vuosia sitten hän lähetti minulle salaa muotokuvansa ja kihlasormuksen, pettäen valtakunnan ja veljensä, syyttäen keisaria, että tämä antaa hänen naimatonna kuihtua, ja kehoittaen minua tekemään hänestä vaimon. Minä tiedän, etten näytä erikoisen sievältä ja suudeltavalta — ja hän sen tietää myös. Mutta roomatarta, jonka veri on kerran päässyt kiehumaan — ottakoon kristihelvetin saatana hänet vaimokseen. No niin, olkoon naitu tai naimaton — minä tahdon hänet. Kuitenkin vaadin arvoiseni myötäjäiset. Teidän on minulle luovuttaminen kaikki maa Tonavan vartta myöten minun Paionian vastaiselta rajaltani aina Novaen kaupunkiin asti Trakiassa ja viisi hunnilaisen ratsumiehen päivänmatkaa leveälti sisämaahan päin: joen varrella ette enää saa pitää aluetta — sen tekosyyn varjolla te vakoilette rajaani —; vasta Naissuksessa."
Silloin vastasi hänelle Romulus harmistuneena: "Vaikka voisitkin saada Honorian käden — valtakunnan suhteen et sillä mitään vaatimuksia voita. Roomalaisen oikeuden mukaan on valtakunta miesten, ei naisten."
"Mutta hunnilaisen oikeuden mukaan, jonka mukaan minä elän, perivät naiset myös. Mitä minuun teidän oikeutenne koskee? Mutta enpä minä vielä lopussa olekaan. Te luovutatte kaikki karkurit: niitä on neljätuhatta yhdeksänsataa kolmetoista, minun luetteloni mukaan. Maksatte jo ennen vaaditut viisituhatta naulaa kultaa, panette vakuudeksi sata senaattorinsäätyistä panttivankia, hajoitatte Byzantionin, Rooman ja Ravennan muurit ja pysytte alallanne, sill'aikaa kun minä, jahka tämän talven lumi on sulanut germaanien metsissä, otan kaiken maan Pontuksesta Brittien mereen asti ja Herkuleen patsailta hamaan Adrianopelin porttien eteen! Ellette te tätä kaikkea tee, täsmälleen, niinkuin sanani kuuluvat, silloin voi teitä, Byzantion ja Rooma! Te olette yksin! Älkää toivoko, niinkuin kolme vuotta sitten, apua länsigooteilta. Kolme veljeä uhkaa siellä toisiaan miekalla ja tikarilla ja riitelee verellä tahratusta valtaistuimesta. Ja jos se, joka jää voittajaksi, uskaltaa uhmata minua, nousee urhoollinen ystäväni Geiserik, vandaali, tuhat trieriläistä mukanaan maihin Rhodanuksen suistossa; svaabit ja alanit— silloisia vastustajiani — ovat nyt minun puolellani; niin ikään minun puolellani, kullalla voitettuina, ovat silloin hajallaanolleet frankit, ratsujeni kaviot tallaavat mäsäksi burgundien viimeiset rippeet — heidän parhaat laumansa ja rohkea kuningas Gundikar ovat maanneet viisitoista vuotta ruumiina Wormsin verikentällä! — alemannit eivät tohdi uhmata mahtikäskyäni, tyyrinkiläiset avaavat minulle, samoinkuin silloin, vapisten estemurroksensa, jotka sulkevat heidän vihreät laitumensa —, markomannit ja kvaadit viskaan etujoukkonani tietä raivaamaan, itägootit, gepidit, longobardit, herulit, ruugit, skiirit, hunnieni läntisen puoliskon — kaikki nämä vyörytän päivänlaskuun, Reiniä vastaan: Gallia ja Italia ovat silloin minun, Espanja ja Britannia joutuvat Geiserikille. Ja samaan aikaan tulvivat päivänlaskua kohti hunnien itäiset laumat mukanaan antit ja sklabenit, avarit, sarmaatit, skyytit — kansat, joiden nimiä ette ole koskaan kuulleet, joiden hirmuisuutta ette koskaan kokeneet; moni heikäläinen mies pitää ihmislonkkaa herkullisempana kuin nautaa tai lammasta! Heidät kaikki minä sinkoan samana päivänä — poikani johtavat heitä; sillä minä tahdon puristaa Geiserikin kättä Toulousen raunioilla! — Tonavaa alaspäin Theodosiuksen päälle. Olen lisäksi kaukaisimmassa idässä ja etelässä yllyttänyt parttilaiset, persialaiset ja isaurit, saraseenit ja etiopialaiset kostoon teitä vastaan. Voi teitä sinä päivänä, jolloin parttilainen ja hunni hauskasti ratsastavat toisiaan vastaan Byzantionin hippodromissa!"
Hän keskeytti nauttiakseen lähettiläiden kauhistuksesta. Hän näytti odottavan vastausta, kiinnittäen katseensa heihin.