Syntyi pitkä, painostava vaitiolo.
Vihdoin ei kiihkeä reetori voinut enää jännitystä kestää.
Vastaansanomishalu sai hänessä vallan, kirvoitti hänen kielensä.
Aivan väreettömästi, melkein kieltäytyvällä äänellä pääsi häneltä
vastaus; mutta siitä sukeutui kysymys:
"Ja mitä… kun otat meiltä kaiken tuon — mitä aiot meille armollisesti — jättää?"
"Sielut!" vastasi Attila heti paikalla. "Niin, vielä enemmänkin. Sille suurpapille, joka asuu muurittomaksi tehdyssä Roomassa, sen juutalaisen kalastajan haudan, joka hänestä on niin kallis. Ja teille kaikille — äitinne ainiaaksi. Mutta vaimonne, tyttärenne ja sisarenne vain niin pitkäksi aikaa — kunnes minun tekee mieleni jotakuta heistä. — Hiljaa siellä, urhoollinen Primutus! Ei sanaakaan! Eikä huokausta! — Kaikki teidän täytyy myöntää, kaikki, mitä haluan, vaikka sitten vaatisin sisälmyksenne omista elävistä ruumiistanne! Niin avuttomina, niin vailla pelastusta te makaatte jaloissani! Te ette voi vähääkään vastustaa, ette, vaikka saisittekin siihen rohkeutta. — Menkää! Päästän teidät! — Tämä oli se päivä ja se hetki, jolloin Attila, sodanjumalan säilä, kosti Roomalle kaikkien kansain puolesta, joita se on polkenut halki vuosisatojen."
Kuudestoista luku.
Ediko vei kahlehditun Vigiliuksen erääseen niistä lukuisista vankiloina käytetyistä puutorneista, jotka vahvoilla ovilla ja lujaansuljettavilla luukuilla varustettuina kohosivat leirikujain nurkkauksissa; niiden tasaiset katot olivat lähimmistä asuintaloista niin kaukana, että hyppäys katolta toiselle näytti mahdottomalta.
Sitten hän meni toisten lähettiläiden perässä, jotka pää painuksissa hitain laahustavin askelin kulkivat asuntoihinsa. Pian saavutti hän heidät, jo kadulla.
Äkätessään hänet Maximinus pysähtyi ja virkkoi hänelle, luoden moittivan katseensa häneen:
"Sinä, germaani, olet tänään tallannut Rooman valtakunnan häpeän tomuun!"
"En minä sitä tehnyt eikä Attila, sen teki oma keisarinne itse", vastasi soimattu ojentautuen suoraksi. "Minä vain keksin sen."