"Niin", huusi Priscus harmistuneena puuttuen puheeseen, "mutta — minä näin sen tarkoin! — hartaalla mielihyvällä."
"Miksi?" kysyi Primutus.
"Ethän sinä ole hunni!" virkkoi Romulus.
"Miksi tuo hunnin mielettömän pöyhistelyn yllyttämisinto?" kysyi
Maximinus. "Sehän nousee hamaan tähtiin."
"Ja mistä", tutkiskeli Priscus, "tämä kylmänraivoisa viha meitä vastaan? Minun nähdäkseni sellaisesta miehestä kuin sinusta — germaanista — pitäisi Rooman toki olla rakkaampi —…"
"Kuin hunnit, tarkoitat, viisas reetori? Niin ajattelin kerran minäkin, niin ajatteli myös isäni. Mutta te roomalaiset olette itse parantaneet minut siitä harhaluulosta, ja ainiaaksi! Olette töykeitä, villejä, raakoja; olette oppineita, sivistyneitä, hienoja, mutta olette viekkaita sielunne syvintä soppea myöten! — Niin kyllä! Minä olen sen kokenut."
"Puhu, jotta kumoamme väitteesi!" huusi Priscus.
"Kaksikymmentä vuotta sitten se tapahtui. Skiirien kapea maa, itäänpäin ruugien maasta, ei enää riittänyt elättämään alati kasvavaa, ehtymättömästi pulppuavaa väkilukua. Sillä sen jälkeen kun me päästyämme lujasti asuttumaan kävimme käsiksi hyvän Tonavan-maan ruskeaan peltokamaraan — niin Wotan ja Frigg ja Fro ja Donar enensivät lukumääräämme myötäänsä. Kuningas Dagomuth kutsui käräjät koolle, ja kansa päätti; pyhä kevätkansa, kolmannes miehistä, nuorukaisista ja pojista, arvan määräämänä, oli siirtyvä pois etsimään uudesta maasta uutta kohtaloa.
"Meidänkin sukukuntaamme, kuninkaallisen jälkeen jalointa, osui arpa. Wotan määräsi meidät vaellukselle. Isälläni oli viisi asekuntoista poikaa; minä, nuorin, olin juuri saanut kuningas Dagomuthilta kalvankantoluvan. Koko sukumme, seuralaisemme ja vapaaksipäästetyt orjamme kuljimme tuonne Tonavan vartta alas. Mundzuk, Attilan isä, kehoitti meitä ylen runsaasta palkasta rupeamaan hänen palvelukseensa, sillä skiirien tulinen voima ja isäni Edigerin sankaruus oli laajalti hyvin tunnettu. Mutta isäni vastasi: 'Byzantionin keisari on anellut miekkojemme apua, tosin vähemmästä palkasta; mutta mieluummin palvelen roomalaisia vain kunnian tähden kuin paljostakaan kullasta hunneja.' Keisari asetutti meidät Trakiaan. Neljä vuotta taistelimme siellä Byzantionin puolesta — hunneja, Mundzukia vastaan."
"Minä tiedän", myönsi Maximinus päätään nyökäyttäen, "aina uskollisina ja pelkkää mainetta saavuttaen."