"Tiedätkö myös, patriisi, mikä oli siitä kiitos? — — Vuosien oloon tulla rynnisti paitsi hunneja toisiakin vihamielisiä barbaareja idästä, roksalaneja ne olivat nimeltään. Vääjäämättä taistelimme ja palveluksessamme uskollisina molempia vihollisia vastaan. Mutta keisari? Se ovela mies arvioi roksalanit meitä paljon lukuisammiksi, kavalsi meidät ja möi meidät heille. Yht'äkkiä, yönaikaan, karkasivat keisarilliset sotaherrat, roomalaisia ja roksalaneja komennuksessaan, meidän päällemme, murhasivat turvattomat heidän nukkuessaan, möivät ottamansa vangit Byzantionin torilla orjiksi, lahjoittivat meidän kyntämämme maan ja irtaimistomme roksalaneille. Sinä murhayönä sai kaksi veljeäni surmansa, kaksi muuta laahattiin vangittuina teille tietymättömille. Haavoitettuna pääsi isä minun ja muutamain harvain seuralaisten kanssa rajametsiin, Rhodopen vuoristoon. Siellä meidät sieppasivat kiinni — hunnit, samain joukkojen hunnit, joita vastaan olimme monet vuodet verisesti taistelleet Byzantionin palveluksessa. Meidät vietiin Mundzukin eteen. Näimme viimeisen hetkemme tulleen. Mutta hunni virkkoi: 'Urhoollisten miesten onnettomuus on meillä pyhä. Roomalaisen uskollisuutta olette nyt kokeneet, — kokekaa nyt hunnin viileyttä.' Ja hän irroitti siteemme, virvoitti meitä viinillä ja ruoalla, ja omin käsin hän hoiteli isäni haavaa, isäni, joka oli monta hänen parasta miestään ratsun selästä pistänyt maahan. Siitä pitäen palvelimme ja minä palvelen hunneja. Koskaan emme ole sitä katuneet. Mutta isäni, ennenkuin suistui surman suuhun — roomalaisen nuolesta! — käski minua vannoa sodanjumalan Erun miekan kautta — ääneen vannoa, minkä olin jo aikoja sitten itsekseni mielessäni luvannut — vihaavani, niin kauan kuin hengitän, Byzantionia ja Roomaa ja kaikin voimin tuottavani niille tuhoa ja sen valan jättäväni perinnöksi polvesta polveen, poikani vannottavani samalla valalla ja pojat velvoittavani ottamaan pojiltaan saman kostovalan. Minä olen sen luvannut ja valani olen pitänyt."
Pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi Maximinus kunnianarvoisaa päätään pudistaen: "Todella? Perimyksenkinkö! Onko sinulla poikaa?"
"On!"
"Ja hänet kasvatat vihaan ja kostoon Roomaa vastaan! Ja olet hänellä vannottanut?"
"Kyllä, roomalaiset", huusi heleä ääni, "ja minä olen sen uskollisesti pitävä."
Solakka kaunis poika, iältään noin viisitoistavuotias, joka siihen asti oli huomaamattomasti kulkenut hiljakseen Edikon perässä ja kuullut joka sanan, juoksi nyt esiin, syleili Edikoa ja livahti tiehensä.
"Tuo oli…?
"Poikani. Heti kuin hän on päässyt valantekoikään, vannotan hänet. Ja hän on sen pitävä — poikani, Odovakar!"
Seitsemästoista luku.
Myöhään illalla sinä päivänä — valmistukset lähettiläiden huomisaamuksi määrättyä lähtöä varten oli suoritettu — istuivat nuo neljä ystävystä asuintalonsa ovien edustalla nauttien raikasta ilmaa vielä illallisaterian jälkeen. Orjat olivat laittaneet heille tänne penkkejä ja jakkaroita ja panneet katot.