Heidän mielialansa oli niin synkeä kuin heitä ympäröivä viileä, kuuton ja tähdetön yö.
Likellä heitä, leveän leirikujan kulmauksessa, paloi vartiotuli, jonka ääressä pari hunnilaissoturia lepäili, valmiina seuraavalla tunnilla päästämään vuorosta leirikaupungin läntisen portin vahdit.
Senaattorivanhukselta oli pää painunut rintaa vasten ja hän huokasi tuon tuostakin syvään. Osaaottavasti tarttui Priscus hänen käteensä.
"Jalo ystäväni, kärsitkö niin kovin?" kysyi reetori.
"Olen muserrettu! Sitä häpeää! Häpeä se on kaikista pahinta. En tiedä, miten saatan elää sen jälkeen kun minun oli kuultava hunnilta kaikki tuo voimatta sitä kumota."
"Rooma ja maanpiiri, ne ovat mennyttä!" jatkoi Primutus synkkänä.
"Kuka ne pelastaa hunneilta?" huokasi Romulus.
"Germaaneja! Gootteja! Frankkeja!" kajahti silloin äkkiä yön pimeydestä, kuuluvasti, jymisten.
"Ken tulee?" huusivat hunnilaiset soturit, kavahtaen tulensa äärestä pystyyn ja laskien keihäänsä tanaan lähintä kujaa kohti, joka kääntyi suorassa kulmassa länsipuoliselle portille.
"Me! Täällä gootit! Täällä frankit! Täällä tyyrinkiläiset! Täällä alemannit! Täällä friisit! Täällä saksilaiset! Antakaa tilaa! Muuten satelee iskuja!"