"Keitä olette?" kysyi vartion johtaja.
"Mainitsemaimme kansakuntien lähettiläitä. Portilla neuvoivat vahtinne meitä teidät kohdattuamme kuuluvasti huutamaan kansaimme nimet julki, niin pääsisimme kulkemaan tästä läpi. Meidän täytyy puhutella hunnien hallitsijaa."
"Ja mitä te hänelle tuotte, ellei se ole salaisuus?" kysyi Priscus.
"Mekin olemme lähettiläitä — Roomasta ja Byzantionista."
"Ei se enää pitkää aikaa salaisuutena pysy", vastasi nauraen punakutrinen frankki. "Hän luulee, että koko miehisen maailman täytyy tanssia hänen pillinsä mukaan. Hän ällistyy, jahka kuulee meidän viestimme."
"Sinä olet itägootti", virkkoi hunnien päällikkö häntä lähinnä seisovalle, — "minä tunnen sinut, Vitigis. Kuninkaasi Valamer, amelungi — kiihkeästi odottaa herra häntä — tuleeko hän?"
"Aika sen herrallesi näyttää. Tulkaa, toverit!" vastasi kysytty uhmailevasti.
Ja aseidensa kalskahdellessa he astuivat nyt tulen ohi: kaksitoista miestä, korkeita hahmoja, joiden selkää epätasaisesti palava liekki aavemaisesti valaisi; heidän kypäristään ja rynnäkköpäähineistään kohosi kotkansiipiä, villihäränsarvia, ammottavia karhunkitoja ja hirven leveitä monihaaraisia sarvia; pitkät vaipat, korpien jättiläsmäisten eläjäin taljat lainehtivat heidän leveiltä hartioiltaan ja hamaan öisiin pilviin saakka näyttivät heidän keihäidensä kärjet ulottuvan, kun leiskahtelevan liekin tummanpunainen loimu niihin sattui. — Ääneti, kummeksien katselevat roomalaiset heidän jälkeensä.
"Noita ei ole muserrettu!" virkkoi Maximinus. "Tulkaa. Lähtekäämme etsimään patjat allemme — unenpäästä emme kuitenkaan kiinni saa."
Kahdeksastoista luku.
Seuraavana aamuna sonnustautuessaan lähtemään taipaleelle lähettiläät hämmästyivät tavatessaan asuntonsa edustalla, paitsi omat odottavat vaununsa, kantotuoleja ja vetojuhtia, useita muita vaunuja ja jaloja ratsuja.