Kun lähettiläät, Khelkhalin ja Edikon saattamina, näitä jutellen olivat ratsastaneet leirin etelänpuoleisesta portista, tulivat he odottamatta suuren mies-, nais- ja lapsijoukon keskeen, joka äänekkäillä ilohuudahduksilla tervehti muukalaisia latinan- ja kreikankielisin sanoin.
"Mitä väkeä tämä on?" tiedusteli Maximinus yllätettynä. "Puvusta ja kielestä päättäen roomalaisia."
"Niin, roomalaisia ovat", vastasi Khelkhal. "Kolmesataa viisikymmentä päätä —"
"Sotavankeja", jatkoi Ediko, "jotka ovat joutuneet hallitsijan osalle. Hän päästää heidät vapaiksi — sinun kunniaksesi, Maximinus. Saat itse viedä heidät takaisin isänmaahansa ja vapauteen. Hän tuumi, että se olisi sinusta kaikista rakkain vieraslahja."
"Terve jalomieli-Attilalle! Terve Attilalle! Terve hänelle ja kiitos!" huusivat vapautetut.
Ja vastahakoisesti yhtyivät lähettiläät innostuneeseen huutoon.
"Kummallista", virkkoi pitkään vaiettuaan Priscus Maximinukselle. "Kiroten tuota hirviötä kuljimme hänen rajansa poikki, ja halveksien —"
"Ja hän pakottaa meidät kiittävä sana huulillamme eroamaan."
"Eikä ilman ihailua."
"Haltiohenkinen mies! Tänä aikana ei maan päällä elä valtavampaa."