"Valitettavasti! Missä on pelastaja, joka vapauttaa meidät hänestä ja hänen peloittavasta suuruudestaan! Minä en tiedä ketään enkä aavista!"
VIIDES KIRJA.
Ensimmäinen luku.
Kun Khelkhal palasi leiriin ja asuntoonsa, hän tapasi siellä Attilan lähetin, jonka tuli viedä hänet heti hallitsijan taloon.
"On kova kiire", hoputti mies, "herra on keskustellut monien lähettiläiden kanssa. On vihoissaan. Muukalaiset ratsastivat oikopäätä tiehensä."
Liikahtamatta, ikäänkuin keltaisesta puusta veistetty häijy epäjumala, seisoi Attila puupalatsinsa kirjoitushuoneessa kirjelmillä ja roomalaisilla Länsimaiden, samoin Gallian, Germanian, Rhaetian, Vindelician, Noricumin, ja Pannonian tiekartoilla taajaan peitetyn vaskipöydän ääressä.
Mieli jännityksissä, huolestuneena katsoi vanhus herraansa; valtava oli sen ajatusten ja intohimojen myrskyn täytynyt olla, joka oli hänessä raivonnut; hänen ulkomuodossaan näkyivät vieläkin järkytyksen jäljet: otsan vihansuoni kohosi vahvasti paisuneena selvään esiin.
Hänen tuntui olevan vaikea niellä, hän sai vaivoin vedetyksi ilmaa keuhkoihinsa, hän tapaili sanaa, mutta ennenkuin hän sai suunsa puhumaan avatuksi, värähtivät hänen huulensa ja hän oksensi häikäisevän valkoiselle matolle, joka peitti tallatusta savesta tehdyn lattian: mikä oli valkeaa, kävi punaiseksi ylt'yleensä.
"Verta!" huudahti Khelkhal säikähtyneenä ja luo juosten.
"Niin", sai nyt Attila käheällä äänellä sanotuksi. "Minun vertani — se nousi ikäänkuin pyrkien tukahduttamaan sydämestä kurkkuun. Mutta ennen pitkää juoksee — virroittain — toisten veri!" Hänen oli pakko keskeyttää siihen; vähän ajan perästä hän aloitti uudelleen: "Khelkhal — ajattelehan — tohtivat — nuo tyyrinkiläiset — uhmata — minua — vasten naamaa. Ja tiedätkö — minkätähden?"