"Minä aavistan."
"No?"
"Neitoveron takia. — Minä varoitin."
"Hyvä, että minä sitä sittenkin vaadin! Nyt ne ovat ilmaisseet oikean karvansa, joka on tuhoava heidät. 'Kaikki' — virkkoi Irminfried, se häikäilemätön tyyrinkiläinen minulle, — 'mitä muuta haluat, ota — me tiedämme, ettemme voi tehdä vastarintaa sinun ylivoimallesi — koota kaikki palvelijamme, ratsumme, nautakarjalaumamme, ota naisten kaikki koristeet — mutta älä tätä yhtä vain.'
"'Juuri sen yhden tahdon', vastasin. 'Mitä minä teen teidän kerjäläistavaroillanne!'
"'Ennemmin hävitköön olemattomiin kansamme, älköönkä tyyrinkiläisen nimeä enää kuultako maanpiirin päällä koskaan.'
"Lähettiläs vaikeni painaen synkkänä otsansa alas.
"Mutta eräs astui hänen oikealta puoleltaan esiin, tarttui hänen käteensä ja huudahti: 'Ole huoletta, tyyrinkiläinen! Me alemannit seisomme teidän rinnallanne. Meidän niittyjämme ja rinteitämme tuskin hipaisikaan hunnin virta silloin, jäimme sivulle hänen hirvittävästä tiestään; mutta jos teidän täytyy taistella vaaleapalmikkoistentyttöjenne vyön puolesta, niin — Zuin ja Berahta-emännän kautta! — silloin me taistelemme teidän vierellänne. Kuusi kuningastamme on siitä yhtä mieltä, ja heidän yhteisenä airuenaan minä sanon sen sinulle hänen vihaisten silmäinsä edessä.'
"Ja tuskin hän oli lopettanut — minä seisoin sanatonna ällistyksen ja vihastuksen lyömänä —, niin astui ripeästi toinen esiin ja lausui: 'Me loganalaiset khatit emme, eivät keskisen Reinin rantamiehet eivätkä saalilaiset joen suistomailla asuvat, ole jäävät pois teidän luvustanne. Vielä kolme vuotta takaperin sotivat frankit frankkeja vastaan; itäfrankit oli tuo mahtaja temmannut tappelemaan heidän omia läntisiä heimotovereitaan vastaan, ja jo oli hänen kiiltävä kultansa vähällä voittaa nyt läntisetkin kuninkaat, mutta kun heidän korviinsa vieri tuo kammon viesti — siitä verosta! —, niin he päättivät palauttaa hänelle hänen lahjansa — ne ovat jo matkalla! — Moni vanha tyyrinkiläinen tarina tietää kertoa teidän ja meidän esi-isien verisistä otteluista rajapensaikossa. Mutta kun tuo iljettävyys tuli tiedoksi metsäkylissämme, silloin vannoivat ruhtinaamme — ja valan ovat tehneet frankkien kaikki kymmenen kuningasta — unhottavansa vanhan kaunan. Khatin peitsi ja frankin tappara eivät teiltä apuaan epää, kun tulee torjua, etteivät valkeat jumalat mokomaa tihutyötä joutuisi näkemään. Wotanin ja Holde-emännän kautta: luottakaa meihin! Ja sanomaan tätä herralle Attilalle vasten kasvoja, sitä varten lähettivät minut kaikki khattien tuomarit ja tämän Khildibertin tässä frankkien kuninkaat.'
"Mutta lopuksi astui esiin jäänharmaa urho — ilmetty jättiläinen! — enemmän heidän tammipuista veistettyjen jumalainsa kuin kuolevaisen inehmon näköinen! —, veti asevyöstään pitkän kivipuukon — minun ruhtinaistani kolme syöksähti siihen ääreen — hän oli osannut sen piilottaa aseita pois otettaessa —, mutta hän laski vain kalpakätensä sormet sen päälle ja virkkoi: Vannon Saksin nimessä ja saksien turvan kautta! Minut, Horsavraltin, lähettävät saksit, Wisurgin suistossa asuvat. Ja näin he sanovat: Lähettäkää, te tyyrinkiläiset ja tyyrinkiläistoverit tässä pyhässä sodassa, vaimonne ja lapsenne meidän luoksemme; monta tuhatta alusta keinuu Saksinmaan ja Friisinmaan rannoilla, sillä myös friisit ovat vannoneet — tämä Ratbod tässä, asegi, hän on sen vahvistava —, väistykää taistellen meidän rannikoillemme asti — siellä ottelemme viimeisen taistelon: se on oleva aasain viimeisen taistelun kaltainen! — Jos tuho meidät tavoittaa, niin ottavat uskolliset emäpuut vaimojen ja lapsien luo huostaansa, mitä vielä miehiä hengittää, ja kantavat heidät vapaiden merien poikki turvallisiin saariin. Saapa nähdä, uivatko hunnien konit meidän perästämme tyrskyjen halki. Mutta sitä ennen rikomme ikivanhat sulut, ne jumalille pyhitetyt maansuojat, ja hukutamme ratsut ja ratsastajat. Niin tulee maasta meri, mutta jää toki vapaaksi.