"Ja nyt he ottivat toisiaan käsistä kiinni, alemanni, tyyrinkiläinen, hessiläinen, frankki, saksi, friisi, ja astuivat uhmaavina ulos — yksimielisinä — he, jotka alati ovat toisiaan raastaneet!"

Väsähtäneenä hän lopetti, vetäen henkeä syvään…

"Minä varoitin", toisti Khelkhal. "Nyt se on liian myöhään. En varoita enää. Myöten et saa antaa. Kutsu nyt nopeaan gepidit kokoon ja itägootit."

Mutta sydämistyneenä nyökäyttäen päätään nauroi Attila: "Kieltäytyvät saapumasta! Amali sanottaa minulle: toivolupaus, uhritoimitus pidättää häntä omassa maassa molempain jumal'nuorukaisten pyhässä metsässä. Pyh, minä olen hänen jumalansa, ja minulle hänen tulee uhrata! Minä aavistan tuon lupauksen toivomuksen. Se tarkoittaa minun elämääni, että se tulisi vielä aika pitkäksi! Pojilleni hän ei ole tehnyt valaa, ajattelee kai samoin kuin gepidi. Kun minä Valamerin sanansaattajalle vastasin, että heidän kuninkaansa veljien, aliruhtinaiden Theodimerin ja Widimerin, tulee kuulla minua enemmän kuin ylikuningastaan, virkkoi se röyhkeä mies: 'Gootit ovat oppineet tottelemaan kuningastaan ja ainoastaan kuningastaan'. Silloin kerroin, vastauksen asemesta, uhmailijalle Karidadin, akatsiirien kuninkaan kohtalon. Tuo viekas sarmaatti kieltäytyi niin ikään noudattamasta kutsua saapua minun kasvojeni eteen: 'Ei kukaan kuolevainen', sanotti hän minulle, 'voi katsoa aurinkoa kasvoihin, miten minä voisin katsoa kaikista jumalista suurinta kasvoihin?'

"Hän arveli, etteivät meidän ratsumme pääsisi hänen vuoriensa kalliojyrkänteille; mutta kimojemme päätä ei huimaa, kiipesivät ylös kuin vuohet. 'Ja sinä viet', käskin lähettilästä, 'kuningas Valamerille lahjaksi minulta tuon nahkasäkin, joka riippuu ovenpielessä makuusuojani ulkopuolella. Sen kavalan ruhtinaan pään löydät sieltä. Poikani Ellak on sen tuonut minulle. Nyt ovat hänen avoimet silmänsä kuitenkin suunnatut Attilaan, mutta tylsinä, kuolleina.'"

"Entä gepidi?" tiedusteli Khelkhal. "Ardarik on uskollinen."

"Mutta viisas. Hän ei tahdo tulla, ei tahdo tehdä valaa myös minun pojilleni. Hän käskee sanoa minulle, että hän on kutsunut aseisiin koko sotajoukkonsa torjuakseen hyökkäyksen, jonka uturgit uhkaavat tehdä. Hänellä ei ole mitään torjuttavaa! Minä itse suojelen käskynalaiseni."

Hän pysähdytti puheensa taas; tällä kertaa hän kiihottuneena mitteli pitkin askelin huonetta.

"Jos se olisi totta!" aloitti hän uudestaan. "Todeksi tulisi! Jos he todella oppisivat tottelemaan kuninkaitaan ja liittymään yhteen! Se olisi loppu! He eivät saa sitä oppia! Minä en anna heille oppiaikaa siihen. Nopeaan, Khelkhal! Me emme odota, niinkuin aioin, ensi kevättä. Heti paikalla lähdemme liikkeelle. Minä tallaan ensiksi heidät palasiksi, nuo hupsunrohkeat länsigermaanit, nämä kapinalliset orjat, Moldavasta Reiniin asti. Heidän kylvöksensä, heidän talojensa aidat, talonsa ja heidän kovat kallonsa — kaikki minun ratsujeni kavioiden alle tai kärventäviin liekkeihin! Nuo tyyrinkiläiset! Kuinka? Eivät tahdo antaa alttiiksi kolmeasataa neidoistaan? Hyvä! Niinpä älköön, ennenkuin lehdet puista putoavat, heidän maassaan yksikään neidon tai vaimon nimellinen hengittäkö. Ensin häväistys, sitten jokiin! Miehet? Naulitaan puihin! Rivittäin. Eriskummaisia terhoja ne saavat kantaa, heidän vehmaiden hakainsa tammet ja pyökit! Missä niiden korkeat latvat nyt humisevat, se on muuttuva erämaaksi, arojemme kaltaiseksi. Aprikoikoot silloin heidän uskolliset naapurinsa, miellyttääkö heitä tuhkaläjät ja sukupuuttoinen surma vai suutelevatko minun ruoskaani. Mutta amalin on minulle hankkiminen ystävänsä, gepidi, taikka vaeltaa kummankin pää samaan nahkasäkkiin."

"Ja milloin sinä, herra, lähdet… tyyrinkiläisiksihän niitä nykyisin sanotaan; kun olin poika, oli heidän nimenään hermundurit. Milloin?"