"Gerwalt — sinäkö?" lausui kummastuneena Wisigast.
"Mikä sinut, viisaan varovaisuuden miehen, tuo tänne?" kysyi
Daghar, yhä vielä harmissaan.
"Epäviisas varomattomuus! Me nimitämme sitä — uskollisuudeksi!" huusi kreivi ja hyppäsi maahan vaahtoisen oriinsa selästä, jonka hän jätti muutamain seuralaistensa huostaan. "En kärsinyt olla kotona sill'aikaa kun te pistätte päänne suden luolaan. Huomatkaa tarkoin: en minä vielä nytkään yhdy tuumiinne. Vielä kerran varoitan teitä. Luopukaa!"
"Minä olen vannonut", huudahti Daghar, "Ildikon kullanruskean tukan kautta. Ennen ei hän ole minun."
"Niinpä olette sitten mennyttä kalua. Mutta minä tahdon, viime hetkeen asti, koettaa pelastaa teitä: ellen onnistu, kaadun teidän kanssanne. Usein ollessani leirissä on hän uskonut minulle vankeja vartioitavakseni, kenties hän jättää teidätkin minun huostaani. Ystävä, joka ei ole takertunut teidän yritykseenne, ei karsas, mutta joka on päättänyt pelastaa teidät, voi tehdä paljon."
"Sinä panet alttiiksi henkesi", virkkoi Wisigast.
"Ruugien kuningas, tunnetko tätä miekkaa?"
"Se oli minun. Sinä olet käyttänyt sitä sankarillisesti. Minä annoin sen sinulle silloin kun sinut tehtiin asekuntoiseksi — ja Ardarik antoi keihään. Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta."
"En voi sitä koskaan unohtaa. Minä pelastan sinut tahi kuolen. — Voi hyvin nyt. Hunnilaiset ratsumiehet tuolla jo panevat merkille meidän kuiskailumme." — "Kas niin, hunnit", hän huusi, "viekää minut hallitsijanne tykö! Tiedättekö ehkä, mihin asti gepidit näille maille ovat ehtineet? Heidän sotajoukkonsa lähti kotitienoiltaan liikkeelle."
Hän hävisi harvoine saattajineen hunnilaisten ratsumiesten parveen.