Khelkhalin saattaessa talostaan noita kolmea vierasta seisoi kapean, juuri sillä kohdin yhtyvän poikkikujan kulmassa olevan talon korkealla kynnyksellä mies, oven kätkevään ulkoumaan painautuneena, yllään punaisenruskea viitta, jonka hupun hän oli vetänyt päänsä ja otsansa päälle silmille asti. Kasvojen alaosan hän peitti viittansa reunalla. Hän seisoi hievahtamatta. Nyt tuli Ildiko kokonaan näkyviin; mies hytkähti, hänen voimakas ruumiinsa vavahti ikäänkuin salaman iskemänä.
Khelkhalin talon portti sulkeutui vieraiden takana.
Silloin työnnälti mies hupun ylös; hänen keltaiset kasvonsa hehkuivat punaisina, hänen silmänsä kiiluivat kuin suden. "Ah", hän huokasi. "En ole koskaan nähnyt semmoista suloa. Ei koskaan eläessäni ole sellainen poltto minua kalvanut! Hän se on! Hän on minulle synnyttävä oikean perillisen: — maailman herran."
Neljäs luku.
Päivällisaterian hetki oli käsissä.
Hunnilaiset ja muut täksi päiväksi kutsutut vieraat — niitä oli noin kolmesataa, liki pitäen yksinomaan miehiä — olivat isossa vastaanottosuojassa, joka samalla toimitti ruokasalin virkaa, asettuneet osoitetuille paikoilleen.
Nyt toi Khelkhal Wisigastin, Ildikon, Dagharin ja heidän kahdeksan seuralaistaan sisään.
Alemanni Gerwalt puuttui; turhaan katselivat molemmat germaanit ympärilleen häntä etsien; heidän kysymykseensä vastattiin Attilan käskeneen, ettei svaabia tule kutsua aterialle täksi, vaan vasta huomispäiväksi.
Heti kun he olivat astuneet kynnyksen yli, tervehtivät heitä juomanlaskijat, joina toimi kauniit kullassa ja kirjavassa silkissä kuhisevat pojat; he ojensivat kullekin vieraalle hopeisen maljan ja näiden tuli, niin selitti Khelkhal, maistaa siitä ja lausua terveydentoivotus Attilalle.
Hallitsijan he näkivät kaukana — avaran suojan koko väli erotti heidät — istuvan juuri vastapäätä sisäänkäytävää puolipyöriön keskellä pylväsparvekkeen tapaisella kohokkeella, joka oli aidattu runsasleikkauksisella rintasuojalla.