"Ettei ole tehnyt mitään antaakseen herralleen hyvänpaistin", vastasi vekara nauraen täyttä kurkkua, niin että valkoiset hampaat kiiluivat, ja tyytyväisenä omaan, sukkeluuteensa mustia kiharoitaan ravistaen.
Ja Attila suuteli häntä hellästi otsaan ja molempiin silmiin.
Daghar katsoi mykkänä Wisigastiin.
Eräs hunni, ruhtinas Tsendrul, oli huomannut sen. "Tuo ei miellytä sinua, skiiri?" hän pilkkasi. "Niin, niin, se poika on mainio. On vielä kiinteämmin luja kuin ruhtinas Dzengisitz. Olkaa hyvillänne, jos joudutte hänen perintöosalleen." Ja hän nousi taas pojan luo.
Monet hunniruhtinaat käväisivät näet kemujen varrella isän hemmotellun lemmikin luona, hyväilivät häntä, suutelivat, toivat hänelle herkkupaloja likaisissa sormissaan, antoivat hänen juoda pikareistaan, minkä hän ahneesti tekikin. Mutta kukaan ei siinä käyttäytynyt niin silmäänsattuvasti kuin Tsendrul, joka ei enää juuri päästänyt poikaa käsivarsistaan ensinkään.
Karsaasti sitä Attilakin katseli. Kun Khelkhal kerran tuli hänen luokseen tuomaan salaista tiedonantoa, kuiskasi hän tälle ruhtinaan imartelupalveluun viitaten: "Jos tuo tietäisi, kenestä minun valtakuntani perillinen tulee, — niin miten hän nyt jo imartelisikaan Ildiko kaunokaista."
Kuudes luku.
Vihapäissään aikoi nuori kuninkaanpoika vastata kiihkeästi. Mutta hänen sanansa upotti kuulumattomiin äänekäs melu, joka syntyi sisäänkäyntioven edustalla; sekavia, haukkuvia, kinastelevia ääniä sieltä kuului.
Attila kumarsi vähän päätään ja laski pojan polveltaan maahan. Se veitikka kyykistyi nyt hänen jalkoihinsa ja osasi salavihkaa, kun isä katsoi muuanne, siepata vieressään seisovalta matalalta tarjoilupöydältä viinipikarin toisensa jälkeen ja tyhjentää ne suuhunsa, niin että hän alkoi vähitellen hetkahdella edestakaisin pää raskaana ja hehkuvana.
Ovenvartijat olivat jo rientäneet asettamaan ja rankaisemaan meluavia, mutta kovakouraisesti tyrkkäsi heidät kynnyksellä syrjään joku rajusti sisään tunkeutuva. Se oli Dzengisitz; raivon vallassa hän tuli nauraen julmistuneesti.