Hänen perästään asteli Ellak; vielä kalpeammat kuin tavallisesti olivat hänen murheelliset, jalot kasvonsa.
Dzengisitzillä, joka oli paria vuotta nuorempi kuin Ellak, oli yllään kallisarvoinen, kaikkein harvinaisimmilla turkiksilla kirjavasti koristettu ja reunustettu helakanpunainen silkkiviitta, joka ei ulottunut polviin asti, sen alla ihokas, sekin runsaasti kullalla kirjaelluista turkiksista, karva ruumiin vasemmalla puolen sisään-, oikealla puolen ulospäin käännettynä, niin että hän näytti puoliksi likaisen keltaisen valkoiselta, puoliksi syvän tumman ruskealta. Selässä hänellä riippui viitan päällä leveästä tummanpunaisesta purppuranauhasta helmillä ja jalokivillä taajaan somistettu viini, alapäästä käyristetty ja ahdettu täyteen pieniä teräväkärkisiä ruokonuolia. Oikeassa kädessään hän pudisteli hurjasti pitkän hunnilaisen luujousen katkenneita puoliskoja.
Hän oli kasvonpiirteiltään hyvin Attilan näköinen, ja ne osoittivat kaikkia aito hunnilaisen erikoisuuden tunnusmerkkejä; hänestä puuttui vain tykkänään suuruutta ja tuota majesteetillista levollisuutta, joka väliin pakotti vastahakoisenkin ihailemaan isää.
Epävakaisesti katselivat hänen rumasti ulkonevat silmänsä sinne tänne, lakkaamatta värähtelivät hänen turpeat huulensa hurjassa intohimossa.
"Käpälät pois, senkin koira!" hän huusi viimeiselle ovenvartijalle ja sivalsi häntä terävillä kaarenkappaleilla käteen, niin että veri tirskahti. "Kuka estää herran poikaa menemästä isän luo, syyttäjää — tahi", hän nauroi julmistuneena, "sitten syytettyä! — pyrkimästä tuomarinsa tykö?"
Hän seisoi jo — yhdellä ainoalla loikkauksella hän oli harpannut portaat — Attilan edessä.
"Niin, isä, kun tuo puoligootti tahtoo kieliä, on ovelampaa, että minä sanon sinulle kaikki itse ja sen asemesta, että antaisin mustata itseäni, syytän häntä."
"Riitaa poikaini kesken? Väärässä molemmat!" virkkoi isä; mutta hänen rankaiseva silmäyksensä osui vain yksin Ellakiin, joka hitain, määräperäisin askelin nousi portaita ylös.
"Se ei ole puheen, ei sanankaan arvoinen koko riita", aloitti Dzengisitz jälleen. "Pölyisellä tiellä ratsastamme panttivankien jäljessä. On kovin ikävää, tyhjää. Lyön vetoa — pelkästä ikävystymisestä! — jousenkantajani kanssa siitä, että osun joka kerta ihmiskäden levällään olevain kolmannen ja neljännen sormen väliin."
"Sinun on helppo lyödä vetoa, herra", hymyili aseenkantajani epäuskoisena. "Et löydä ketään, joka antautuisi kokeeseen ja pitäisi kättään hiljaa."