"Tottahan! huudahdin minä siihen ja käskin lähimmän panttivangin, joka hevoseni edessä kulkea läähätti kuumassa päivänpaahteessa — se oli kaksitoistavuotias mukula, voitetun sarmaattilaisruhtinaan poika — levittää vasemman kätensä likimmän puun kylkeä vasten ja olla katsomatta taakseen. Hän totteli. Minä otin kaaren palvelijaltani, vedin vireeseen, panin nuolen ja tähtäsin. Silloin se malttamaton vekara kääntää päätään. Se huomaa, mitä on tekeillä! Pelkuri huutaa kauhusta, kääntyy kokonaan ympäri ja sen sijaan, että olisi pitänyt kättään puuta vasten, painoi peloissaan molemmat kätensä sormet harallaan, kasvojansa vasten. Minä tähtään tarkkaan, ja niinkuin olin luvannut, ammuin poikasen kolmannen ja neljännen kapean sormen välitse keskeltä."
"Hänen vasempaan silmäänsä!" lopetti Ellak vapisten suuttumuksesta. "Ja kun poika parkaisi ja sadatteli ampujaa, uhkasi poikasi Dzengisitz ampuvansa häneltä toisenkin silmän puhki, ellei hän ole vaiti. Hän jännitti jo kaarensa. Silloin hyppäsin minä väliin, riistin jousen…"
"Ja katkaisit sen polveasi vasten!" huusi Dzengisitz raivoten. "Sinä! Siinä on todistukseksi pirstaleet edessäsi!" Hän viskasi molemmat palaset Attilan jalkoihin. "Paras jouseni! Lapsen tähden! Panttivangin! Rankaise gootittaren poikaa, isä, tai ratsunjumalattaren kautta! — ennenkuin hänen juhlansa alkaa — verisesti minä rankaisen häntä itse."
Kasvojen ilmeen värähtämättä lausui Attila: "Missä on poika?"
"Jäi tielle makaamaan", vastasi Dzengisitz lyhyesti, olkapäätään kohauttaen.
"Kuollut hän on", huudahti Ellak. "Hän kuoli minun syliini."
"Kuulkaa tuomioni, te taitamattomat pojat", virkkoi Attila. "Sinä Dzengisitz, punnitset kuolleen isälle sen painon kultaa omasta aarrekammiostasi, et minun. Sinä, Ellak, teit kovin väärin, kun taitoit veljesi jousen. Veljensä asetta älköön kukaan rikkoko — hän rikkoo sen itse. Kuusi yhtä hyvää sinä toimitat hänelle, siinä sinun kevyt rangaistuksesi. Mutta raskas rangaistuksesi — minun tyytymättömyyteni. Pois silmistäni! Tiehesi tästä suojasta! Ulos! — Sinä, Dzengisitz, istuudut tuonne skiirien kuninkaanpojan viereen hänen oikealle puolelleen — vasemmalla istuu ruhtinas Tsendrul! Ja pidä huoli, rakas poikaseni, että nuori sankari saa kunnollisesti kaikki, mitä hänen tulee saada."
Ellak loi silmäyksen isäänsä: turhaan hän etsi hänen katsettaan. Sitten hän painoi päänsä syvään alas ja astui juhlallisesti portaita alas.
Hänen tiensä vei Ildikon ohitse; hän hidastutti askeliaan, mutta ei tahtonut jäädä seisomaan. Silloin nousi neito istuimeltaan ja ojensi hänelle kaiken kansan nähden lennokkaalla liikkeellä kauniin kätensä. Nuorukainen tarttui siihen, kumarsi vaieten ja käveli ripeästi suojasta pois.
Attila oli tarkoin seurannut tapahtumaa; kevyesti nyykäytti hän sille mahtavaa häränpäätänsä ja tiukensi silmäinsä katseen taas vihaiseksi.