Seitsemäs luku.
Jo Dzengisitzin kertomuksen aikana oli ovenvartijain kunnioittavasti tervehtimänä huoneeseen saapunut ylhäinen upeasti puettu hunni. Hänen välkkyvät vaatteensa olivat kuitenkin tomussa. Hänen lammasnahkalakkinsa ympärille oli kierretty vihreä lehtiseppele.
Kärsivällisenä hän oli odottanut ovella, kunnes isä oli ratkaissut poikain riidan.
Nyt hän kulki nopein askelin avaran suojan poikki, juoksi korokkeelle vieviä portaita ylös ja sinne päästyään lankesi polvilleen hallitsijan eteen.
"Nouse ylös, ruhtinas Dzenzil! Sinä tuot voiton; vihreä seppeleesi kertoo sen mykällä kielellään."
"Niin kyllä", huudahti hunni, vielä nuorekas mies, ylpeänä ja kuuluvalla äänellä, ponnahtaen pystyyn maasta, "sinun voittosi ja sinun vihollistesi häviön. Lugioneja ei ole enää."
Hunnit päästivät hurjan riemuhuudon ikäänkuin sudet, jotka ovat löytäneet raadon; läsnäolevat germaanit katsoivat toisiinsa kauhistuksissaan ja surullisina. Attilan viittauksesta aloitti ruhtinas kertomuksensa:
"Danasterinsa soiden takana he luulivat olevansa varmoina ja turvallisina, tohtivat kieltää sinulta veron, joka jo oli langennut. Minulle sallit kunnian kurittaa heitä. Kurituksen kovuuden jätit minun määrättäväkseni. Minä tunnen sinun makusi, oi suuri herra, enkä minä itsekään rakasta puolinaista työtä. Päätin tehdä täyden hävityksen. Ei näyttänyt helpolta tunkeutua soiden läpi, sillä he olivat nostaneet veden kaikkiin kahlaamoihin ja vaimoineen ja lapsineen ja karjoineen ja kaluineen sulloutuneet murtoon veden ympäröimälle maallensa. Mutta —", hän nauroi, siveli harvahaivenista partaansa ja kirskutteli hampaitansa, — "minä rakensin oivalliset portaat. Ajoimme pari tuhatta antia ja sklabenia yhteen. Tosin ne eivät olleet mitään rikkoneet. Päinvastoin olivat antaneet meille apua germaanilaisia naapureitaan lugioneja vastaan, neuvoneet teitä ja luovuttaneet vetojuhtia ja elintarpeita. Ne löimme kuoliaaksi ja asetimme ruumiit parittain, aina kaksi toisensa taa, poikittain rämeiden kapeimmille kannaksille. Aluksi tosin hevosemme säikkyivät, eivät mielellään astuneet vielä lämpimäin ihmisruumiiden päälle. Mutta hunnin ratsu on viisaampi kuin kreikkalainen filosofi: ratsu oppii vielä, filosofi tietää jo kaikki eikä opi mitään ohi kirjansa, jonka joskus on kirjoittanut. Panimme kuolleet kasvot maahan päin, sirotimme selkäpuolelle parhaita kauroja, ja katso: hevoskullat tottuivat maistellessaan astumaan päälle. Sitten auttoi lisää kannus ja ruoska, ja ennen pitkää pääsimme yli. Oli yö, kun karkasimme vihollisen suureen murtoon. Suuri oli heidän kauhistuksensa. Naiset ja lapset parkuivat hengenhätäänsä! Se kuului vallan lystikkäältä. Luulivat meidän nousseen maan uumenista. Liekkejä ja peitsiä ja ruoskia ja murskaksi tallaavia kavioita, mihin he kääntyivätkään! Kun aurinko nousi, ei sen enää tarvinnut antaa valoa lugioneille. Kuusituhatta miestä niitä oli ollut ja yhtä paljon tai enemmän puolustuskyvyttömiä, naisia, lapsia ja ukkoja. — Suuri sinä olet, Attila, voiton poika."
"Suuri sinä olet, Attila, voiton poika!" toistivat hunnit, huutaen, luikaten, mylvien, niin että puusuoja tärisi.
Liikahtamatta, ainoankaan piirteen värähtämättä hänen kasvoissaan, oli hallitsija kuunnellut kertomusta ja riemuhuutoja.