"Hyvä on", sanoi hän nyt levollisesti, "oikein hyvä. Odota, Dzenzil, poikaseni. Attila jakaa sinun kanssasi palasen. He, ota!"
Hän kurotti lyhyillä paksuilla sormillaan edessään olevaan kultavatiin, joka oli täynnä vielä jokseenkin veristä hevosenlihaa, otti valtavan palan, repäisi sen kahtia, niin että veristä mehua pirskahti ympäriinsä, pisti ruhtinaan suuhun ison viipaleen ja söi itse loput.
Mutta ruhtinaan silmät loistivat ylpeydestä ja hän laski hyvillä mielin kädet rinnalleen siinä pureskella maiskuttaessaan ja niellessään.
"Myös pitää sinun tänään istua minun vieressäni, kunniatuolilla", aloitti Attila ja viittasi palvelijoille. Nämä kantoivat esiin purppuravaatteella katetun tuolin, jonka kuusi jalkaa ja selkänoja oli hopeasta, ja asettivat sen hallitsijan vasemmalle puolelle.
Silloin kaatua kolahti jotakin juuri Attilan viereen.
"Tuo Ernak-poikanenhan se on", virkkoi virnistäen isä, "hän puristaa kädessään vielä pikaria. Se pieni rosvo! Hän on varastanut paljon enemmän kuin jaksaa kantaa. Viekää hänet pois makuuhuoneeseensa. Huomispäivästä alkaen hän juo ainoastaan vettä — joka antaa hänelle viiniä, simaa tai olutta, ristiinnaulitaan."
Kahdeksas luku.
Luodessaan katseen lemmikkiinsä olivat hänen kasvonsa kirkastuneet, mutta nyt niihin tuli taas synkkä, jopa uhkaava ilme kuten ennen. Hän nojautui selkäkenoon, rypisti tuuheita, harjasmaisia kulmakarvojaan ja lausui tavallista kovemmin: "Kuulitteko, te skiirit ja ruugit ja gootit siellä alhaalla? Germaaneja ne ovat nämä lugionitkin. Tai, pikemmin, olivat! Jo koko monta uskottoman kansanne sirua olen sillä tavoin pirstonut. Jos niin jatkuu, ei kohta enää kysytä: 'missä ovat lugionit?' vaan: 'mihin ovat germaanit jääneet?' 'Sulaneet ne ovat', lauletaan silloin hunnien teltoissa ja sklabenien majoissa, 'sulaneet niinkuin lumi kesällä. Ei serkkua, ei perillistä ole heistä jäänyt. Hävinnyt on jäljettömiin maan korskein sukukunta, kaikkien kansain vihaama, ylpeäsydämiset germaanit!'"
Ja hän otti taas palan vielä puoliraakaa lihaa.
Silloin kohotti alhaalta pöydän äärestä vanha kuningas Wisigast kunnianarvoisaa päätään, katsoi häntä silmiin ja lausui kiinteällä äänellä: